Yhteiskuntamme palvelujärjestelmä ei tunnista kaikkia lähisuhdeväkivallan muotoja
Väitän, että yhteiskuntamme palvelujärjestelmä ei tunnista lähisuhdeväkivallan kaikkia muotoja ja apu jää liian usein saamatta kriisitilanteissa.
Ullanlinnan surullinen tragedia, jossa erikoispsykiatrian lääkäri surmasi aviovaimonsa heidän yhteisessä kodissaan, on koskettanut monia syvästi. Moni kokee suurta surua ja myötätuntoa tapahtuneesta. Teko tapahtui arvostetulla asuinalueella, jolla on hyväosaisuuden ja turvallisuuden tuntu. Tragedia on pyörinyt mielessäni ja väkivallan teon vaikutukset pariskunnan lähipiiriin tuntuvat lohduttomilta. Koen tarpeelliseksi nostaa lähisuhdeväkivaltaa ilmiönä enemmän framille.
Asiantuntijoiden mukaan lähisuhdeväkivalta on Suomessa hyvin yleistä. Joka kolmas nainen kokee parisuhteessaan lähisuhdeväkivaltaa. Toki väkivaltaa kokevat myös miehet ja sitä esiintyy kaikissa parisuhdemalleissa. Lähisuhdeväkivallalla on liian suuri häpeän stigma ja usein väkivallan tekijän tekoja piilotellaan. Lisäksi monesti uhrilla on väkivallantekijään suuri emotionaalinen linkki ja yhdessä koetaan myös erityisen hyviä aikoja. Tämän takia suhteesta saattaa olla vaikea lähteä. Elämä kulkee kehää – on hyviä aikoja ja huonoja aikoja – kuitenkin, väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä. Tutkitusti lopullinen lähteminen väkivaltaisesta suhteesta onnistuu seitsemännellä kerralla.
Väitän, että yhteiskuntamme palvelujärjestelmä ei tunnista lähisuhdeväkivallan kaikkia muotoja ja apu jää liian usein saamatta kriisitilanteessa. Ennenkaikkea henkinen lähisuhdeväkivalta on vaikea tunnistaa. Henkisen väkivallan muotoja ovat esimerkiksi kontrollointi, pelottelu, eristäminen, uhkailu ja sosiaalinen sekä taloudellinen väkivalta. Henkinen lähisuhdeväkivalta jää liian usein huomaamatta ja uhri ei saa tarvittavaa apua virkavallalta ja lähipiiriltään. Henkisiä ruhjeita ja pelkoa on usein vaikeaa sanoittaa avun saamiseksi.
Suomessa kriminalisoitiin lapsiin kohdistuva fyysinen kurittaminen vuonna 1984 ja raiskaus avioliiton sisällä muuttui laittomaksi vuonna 1994. Maassamme kannetaan vakavaa sukupolvien väkivallan taakkaa. Vaikeat kokemukset lapsuudessa ja koettu väkivalta tarvitsevat aina käsittelyä ja kivun kohtaamista, jotta traumoista ja koetusta pahasta voidaan toipua.
Suomessa lähestymiskielto ei toteudu oikeuden päätöksellä helposti. Tarvitaan toistuvia näyttöjä uhkaavista tilanteista ja fyysisistä ruhjeista. Lähestymiskielto myös maksaa uhrille, jos oikeus ei sitä päätöksellään myönnä. Entä jos ruhjeita ei ole, vaan on pelkätään pelko? Usein myös lähipiiri väsyy tukemaan väkivallan kokijaa, varsinkin, jos hän palata toistuvasti vahingolliseen suhteeseen. Myös lapset joutuvat olemaan liian usein lähisuhdeväkivallan välikappaleina ja tällainen altistuminen väkivallan kokemiselle on hyvin haitallista.
Ullanlinnan surullinen tragedia toi vahvasti esille sen, että lähisuhdeväkivalta on ilmiö, joka täytyy nostaa näkyvämmin esiin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ilmiö ei ole häpeällinen – pikemminkin pelottavan yleinen. Pitkään kestäessään väkivalta alkaa tuntumaan normaalilta ja pelon kanssa oppii elämään. Yhteiskunnan tukitoimet palvelujärjestelmässä lähisuhdeväkivallan ehkäisemiseksi on saatava toimimaan ja helposti lähestyttäviksi. Lähipiiri voi myös auttaa aina väkivallan uhria.
Lähisuhdeväkivalta on aina väärin. Kenenkään ei kuulu kokea pelkoa ja uhkaa läheisessä suhteessa. Koti on sen asukkaiden turvasatama ja jos näin ei ole, niin apua kannattaa hakea ja läheisten täytyy yrittää auttaa – toistuvastikin. Väkivalta lähisuhteessa alkaa usein pikkuhiljaa ja sen tunnistaminen voi olla hankalaa. Väkivallan uhria ei saa jättää yksin.
