Verotus on korkea, koska julkiset menot ovat liian korkeat
Sixten Korkman, ekonomisti jona hän itseään pitää, vastasi kysymykseen ”Onko Suomen verotus liian kireää?” Helsingin Sanomien Vieraskynä kolumnissaan. Hän on sanonut toisessa HS:n artikkelissa, että hän ei pidä itseään taloustieteilijänä, koska hän ei tee enää tiedettä! Hän on siirtynyt humanismin suuntaan. Tehnyt jopa kirjan ”Markkinatalous ja Humanismi”. Kirjassa hän esitteele suuren joukon tieteentekijöiden/filosofien ja muiden ajattelijoiden näkemyksiä. Joukossa on hänen omia ajatuksiaankin. Ne kyllä löytyvät tekstistä. Hänen ajatuksiaan myös ohjaa hänen ideologiansa eli usko sosiaalidemokratiaan. Näitä taustatekijöitä vasten tulisi hänen näkemystään Suomen verotuksen kireydestä tarkastella.
Korkman aloittaa vastauksensa tarkastelemalla työeläkejärjestelmämme vaikutusta veroasteeseen. Lopputuloksena hän näkee, että kansainväliset vertailut liioittelevat Suomen veroastetta. Hän viittaa Tanskan ja Ruotsin eläkejärjestelyihin. Uskon, että asiantuntijat tilastotieteen ja verotuksen alalta, tieteentekijöitä uskoisin, ovat tehneet kansainväliset vertailut . Korkmanhan ei pidä itseään enää tieteentekijänä. Hänellä pitäisi olla tieteellistä näyttöä siitä, että Suomesta löytyy paras vertailutieto. Tosiasiaksi jää, että kansainvälisten, yleisesti hyväksyttyjen vertailujen mukaan Suomen veroaste on mailman korkeimpia.
Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että tärkeämpää on se, mihin veroja käytetään. Mitä enemmän ”tuhlataan”, sitä korkeampia ovat verot. Kysymykseni on, onko meille tuhlattu veronmaksajien rahaa? Korkmanin mielestä saamme verorahoillemme pääosin hyvää vastinetta. Varmasti osittain näin on. Mutta on meillä vakavia heikkouksia. Yksi johtuu siitä, että poliittisen vallan haalimiseksi suomalaisista henkilöistä ja jopa yrityksistä, on kasvatettu tukiriippuvaisia. Toinen on se, että noin 10 prosenttiyksikköä enemmän henkilöitä työtätekevästä väestöstä on Suomessa julkisen vallan palveluksessa kuin verokkimaissa. Se tarkoittaa yli sataatuhatta virkaa enemmän tuottamattomassa työssä. Miettikääpä mielessänne, mitä se maksaa palkkoineen ja muine kuluineen! Miten tähän on päästy? Se johtuu meidän byrokraattisesta asenteesta/perinnöstä ja siitä, että yhteiskunnallista osaamista (=politiikka) tuputetaan sinnekin, missä asiaosaaminen riittäisi. Näin on saatu ansioituneet puoluetoverit ”töihin”. Kuulin Kuopiossa jo 1970-luvulla, että eräs opettaja olisi saanut vakinaisen opettajan paikan, jos olisi ottanut sosiaalidemokraattien jäsenkirjan!
Toinen kallis vallan haalimisen tapa on jatkuvat tukilupaukset, vappusataset, joilla pyritään ostamaan ääniä. Opetetaan kansaa siihen, että on joku muu, joka tekee työtä hänen tukiensa eteen. Tällaisen tukiriippuvaisen tyytyväisyys kestää sen hetken, kun tuki näkyy hänen tilillään. Sen jälkeen täytyy saada lisää, kun ei ole itse oppinut huolehtimaan itsestään. Samalla estyy myös henkilön tyytyväisyys omaan toimintaan. Ei voi olla tyytyväinen omiin saavutuksiinsa. Kun tätä on jatkunut riittävän kauan (yli 12 kuukautta) ei muutos ole juurikaan mahdollinen (pitkäaikaistyöttömyys). On syntynyt uusi tukiriippuvainen. Mutta tätähän vasemmsto ajaa, näin heidän kannattajakuntansa kasvaa! Humanisti Korkmanin tulisi perehtyä tähän puoleen pelkästä ”kamreerimaisesta” lähestymisestä luopuen. Ei raha kaikkea ratkaise. Ihmiset ovat erilaisia. Kaikki eivät ole suinkaan rationaalisesti ajattelevia. Vielä suurempi vaara kokonaisuuden kannalta on se, jos maata eteenpäinvievien joukko kyllästyy siihen, ettei heidän onnistumisilleen ei anneta hyväksyntää eli motivaatio tapetaan. Kun näin käy, lypsävä lehmä kuolee. Olisiko humanistilla jotain tähän ongelmaan?
Korkman katsoo, että hallitusohjelman ennustetun laskevan veroasteen ja samalla tasolla pysyvän velkaantumisen suunnitelma pitäisi muuttaa hyvätuloisten verotusta kiristäväksi. Tällöin saataisiin velkaantumisaste laskemaan. Korkmanin mielestä tämä olisi reilumpaa, koska silloin kaikki ei kaatuisi vähätuloisten niskaan. Muutaman tosiasia: korkotason muutos aiheuttaa vuosittain noin 1 miljardin lisäkustannuksen. Edelline hallitus nosti Suomen velkaantumisastetta useampi kymmentä prosenttiyksikköä, kun muissa Pohjoismaissa velkaantumisaste pysyi suunnilleen samalla tasolla. Samoin edelllinen hallitus lisäsi miljardikaupalla pysyviä kuluja. Pitäisikö Suomea pystyssä pitävän ryhmän maksaa edellisen hallituksen töppäilyt? Mitenkä on suhtauduttava Korkmanin kommentteihin? Hänhän ilmoitti 7.112023 HS:ssä, että hän ei ole perehtynyt hallituksen budjettilaskelmiin. Eli hän vetää kommnetit hihastaan ideologisen vakaumuksensa perusteella. Saman voin todeta sanojen valinnasta. Korkman toteaa, että henkilötuloverotuksen rajaveroasteet ovat jo niin korkeita, ettei niitä voi nostaa. Veronkorostusten kohde onkin listaamattomien yritysten veroedut, vasemmiston mielikohde. Oletan, että sillä puolella saattaa jotain korjattavaa löytyäkin. Korkmanin mielestä myös välillistä verotusta voisi kiristää. Mutta mitä, siihen ei vastausta tullut.
Korkmanin lopputulema on, että verotusta voi valikoidusti kiristää. Korkeat verot ovat kuulemma sivistyksen hinta. Tuota lausumaa on pidettävä filosofin heittona. Se tarkoittaisi, että Suomi, jossa on yksi maailman korkeimmista veroasteista, olisi maailman sivistyksen kehto! Uskomatonta. Mietin, uskooko Korkman edes itse, mitä hän on kirjoittanut? Ehkä kolumni on vain otettava yhtenä poliittisena pamflettina ja unohdettava Sixten Korkmanin jo loppunut taloustieteilijän ura. Kolumni lienee osa kritiikettömien höynäytystä poliittisen vallan hakemisessa. Tähän viittaa Saramonkin tuki X:ssä.
Lopuksi kannattaa vielä kiinnittää huomio siihen, että Korkmankin pitää tärkeämpänä sitä, mihin verorahat käytetään. Mutta siitä huolimatta hän ei käsittele julkistalouden menoja millään tavoin. Tämä vahvistaa edellisen kappaleen johtopäätökset kolumnin tarkoituksesta ja tasosta.
Lopputulemana voidaan pitää, että verotuksessa on jotain korjattavaa, mutta kokonaisveroaste ei voi nousta. Julkinen talous on tasapainotettava kulujen sopeutuksella julkishallinnossa. Tuolloin ei saa vähentää esim. hoitotyössä potilaan kohtaavien määrää, vaan ratkaisu on löydyttävä keski – ja ylimmästä johdosta sekä turhien projektien lopettamisesta. Toiseksi tuet on kohdistettava niin, että tukiriippuvaisten määrä minimoidaan ja tuen saavat ne, jotka sitä todella tarvitsevat. Vastuu omasta elämästä on osa inhimillisyyttä ja henkilökohtaista vapautta. Kulujen sopeutus on vaikeaa poliittisesti, koska se koskee kaikkia poliittisia ryhmittymiä! Onko edustajillamme selkärankaa?
