Uskon Tunnustus | Uusi Suomi Puheenvuoro
Uskovat seisovat kadun kulmassa, esitteet rivissä, kädenmitan päässä, aurinko kärventää suloisesti ja kävelijöillä on kiire.
Uskova ajattelee, riittää kun seison tässä, valmiina. Sanon sanomattomasti, tule eksynyt, raskautettu, niin jaan tätä armon asiaa. Sitä, että kuolemaa ei ole, vaan meitä odottaa kirkas ylösnousemus paratiisissa.
Kävelijä vilkaisee, huokaisee äänettömästi: Voi raukkoja, uskovat mahdottomaan. Pimeä hauta meitä odottaa, eimikään. Miksi uskotaan, miksi ei uskota. Lukeneet ja vähemmän tietävät paasaavat paikaltaan, kukin luonteensa, kokemuksiensa mukaan. Ero on vain siinä, että toiset parkkeeraavat kadun kulmiin, kaupunkien keskustaan julistamaan uskoaan, kun taas toiset ovat hiljaa. He uskovat hiljaisesti hiljaisuuteen, siihen kun kaikkeus on yksi viiva horisontin hämyssä. Käden ojennus, hymy tai ystävällinen katse.
Kun vakavasti sairastunut kavahtaa säälijöiden joukkoryntäystä, hän saakin kevyen myötätunnon kosketuksen olkapäälle, lääkärin vastaanotolla. Silloin hän ymmärtää mihin uskoo. Ei suuriin sanoihin, ei lupauksiin paremmasta vaan siihen, että elämä on. Se on nyt.
