Trans – mistä kyse? Sinipunavihreät oikealla asialla?
Ohessa sivustakatsojan havaintoja. Transihmiset ovat pieni ihmisjoukko. Yhdysvalloissa aikuisista 0,6 % kokee (enimmäkseen ongelmitta) olevansa vastakkaista sukupuolta, eikä osuus ole muuttunut aikojen kuluessa.
Teineistä aikuisia selvästi isompi osa kokee olevansa trans. Tämä viittaa kyseessä olevan kasvuvaihe, josta kai itse kukin nyt keski-ikäinen sai lukea jo omassa nuoruudessaan.
Yllä mainittu osuus väestöstä on yksi näkemys. Myös sellaisia osuuksia kuin 0,008 % ja paljon pienempiä on esitetty tutkimusten pohjalta kun puhutaan ongelmalliseksi koetusta omasta sukupuolesta: ”a prevalence ranging from 1:11,900 to 1:45,000 for trans women and 1:30,400 to 1:200,000 for trans men”.
Syy sukupuolidysforiaan on ollut epäselvä, mutta ”is widely considered a multi-factorial condition in which both psychosocial and biological aspects”. Tarkemmin eriteltynä syitä voi löytyä geeneistä, hormoneista ja psykososiaalisista traumoista ym.
Yksi tutkimus totesi (yllä), että jo lapsuudessa koetun merkittävän dysforian kanssa korreloivat jopa useammat traumat. Tutkimustieto on ollut hajanaista mutta jopa esimerkiksi puolet jo lapsuudessa dysforisista voi kantaa mukanaan lapsuuden kiintymyssuhteeseen liittyviä traumoja.
Näkemyksiä on toiseenkin suuntaan ja tutkimus jatkuu. Minulle on jäänyt käsitys, että joidenkin mielestä sukupuolidysforia paljon yleisempää sekä johtuu geeneistä ja hormoneista ja siten hoidon pitää korjata ne leikkauksella ja lääkkeillä.
Syystä, että traumat voivat olla jopa merkittävin syy dysforiaan, sen mahdollisuus pitäisi tutkia ennen kehoa peruuttamattomasti muuttavia tai sekoittavia hoitoja.
Sukupuoli ei muutu lakia muuttamalla. Sukupuoli-identiteetti ei muutu sekään. Pienen laastarin se voi tuoda herkästi haavoittuvalle persoonalle (kts. tutkimukset yllä). Pienen siksi, etteivät ympärillä olevat ihmiset väestörekisteriä lue vaan ihmistä.
On tietenkin vaikea näin tavallisena tallaajana asettua sukupuolidysforisen asemaan. Tavallinen mies ei juuri mieti sukupuoltaan vaan tekee mitä huvittaa. Nainen voi nikkaroida ja mies tanssia balettia. Hormonit osaltaan saavat kiinnostumaan miehille tai naisille tyypillisistä asioista tai käyttäytymään siten. Monille asia vain on niinkuin on.
Tästä näkökulmasta katsoen jää vaikutelma, että dysforisille sukupuoli-identiteetti on pakonomainen asia. He haluavat välttämättä julistaa itselleen tai muille olevansa joko miehiä tai naisia (tai sitten joitain muita). Jostain syystä toteamus, että ”minä nyt olen vain tällainen ja sillä selvä” ei riitä vaan halutaan määritelmä ja vahvistaa sitä kaikilla tavoilla.
Sinipunavihreillä ei vaikuta olevan kohtuutta asiassa. Punavihreillä on hämmentävä kyky olla tunnustamatta uhkia, jos ne ovat omaa agendaa vastaan. Näyttää jälleen siltä, että intersektionaaliset feministit ylenkatsovat kanssasisarien huolia uudesta translaista, kun nähdään tärkeämpi uhri toisaalla. Transnyrkkeilijä murskaa naisvastustajan kallon ja muuta inhottavaa on urheilussa luvassa jatkossakin, mitään järkeä siinä ei ole. Sivusta seuraten näyttää hullulta, että homoja ja lesboja nimitellään transfoobisiksi. Jos joku katuu sukupuolihoitojaan, kuten 10-20 % saattaakin (linkki1, linkki2), transyhteisö saattaa hyökätä heitä vastaan, kuten taannoin uutisoitiin. Ilmiössä on selviä kultin aineksia.
