Suomen Venäjä-mielisten ja NATO-vastaisten hajaannus pahenee
Vuosi sitten tapahtunut suomalaisten suuri käänne suhteessa Venäjään ja Natoon ilmeisesti yllätti pahemman kerran tietyn poliittisen ryhmän. Eli siis ne, jotka olivat erittäin Nato- ja EU-vastaisia ja joille äärikonservatiivinen Putinin Venäjä edusti ”tervettä” vastavoimaa läntiselle rappiolle. Nämä kansalaiset tai poliitikot olivat tottuneet siihen, että Natoon suhtautumisessa ei tulisi isompaa muutosta ja että virallinen Suomi korostaisi hyvien suhteiden merkitystä Venäjään, teki se sitten mitä tahansa, kunhan me vain saisimme olla rauhassa.
Muutos oli poikkeuksellisen nopea ja niin oli myös monen takin kääntyminen. Perinteiset pitkän linjan poliitikot kuten Paavo Väyrynen joutuivat epäilemättä yllätetyiksi, mutta Väyrysen tavoin osa näyttää pysyvän yhä vanhoissa kannoissaan ja puolueissaan ja uskovat saavansa sillä kannatusta.
Sen sijaan todellisen syvän päädyn puolella eli avoimesti EU-eroa, Nato-jäsenyyden turmiota ja Venäjän legitiimejä turvallisuusintressejä liputtavan ryhmittymän sisällä tuntuu kuohuvan.
Viimeisimpänä on tänään uutisoitu VKK:n varapuheenjohtaja Ilkka Tiaisen eroamisesta puolueen jäsenyydestä. Tiainenhan tuli tunnetuksi yrittäessään aivan puskista Keskustan johtoon vuonna 2020.
VKK:n saaman näkyvyyden ainoa selitys on kansanedustaja Ano Turtiainen, jonka ura edustajana tulee katkeamaan vaaleissa ja samalla VKK painuu samaan marginaaliin muiden Venäjä-mielisten ja länsivastaisten puolueiden kanssa.
Ja näitä puolueita tai puoluerekisteriin pyrkijöitä riittää VKK:n ohella ihan riittävästi, on suorastaan runsauden pula. On Ossi Tiihosen luotsaamaa Vapauden liittoa, Jaana Kavonoiuksen Totuuspuoluetta, Väyrysen Kansalaispuoluetta ja Seitsemän tähden liikettä ja aitoa fasistista Suomen Kansa Ensin-puoluetta. Eikä siinä vielä kaikki, uusimpana kannatusilmoituksia kerää Vallankumouspuolue, joka nimestään huolimatta ei tähtää proletariaatin diktatuuriin.
Äärivasemmiston puolella onkin sitten hiljaisempaa, täällä Puheenvuorossa sentään punalippua pitää ristiriitaisesti korkealla Kommunistisen Työväenpuolueen voimahahmo(?) ja Putinin Venäjän ystävä Lintunen.
Puoluekirjo tuntuu lisääntyvän ja ainakin näennäisesti myös jonkinlainen moniääninen demokratia, vaikkei nyt länsimainen edustuksellinen demokratia sinänsä tunnu näiden marginaaliryhmien piirissä suurta luottamusta nauttivan.
Itse arvelisin, että eiköhän muutama muu Venäjä-mielinen ja länsivastainen puolue vielä näiden ohella Suomeen mahdu. Joko niin, että olemassaolevat sirpaloituvat tai sitten lähdetään liikkeelle puhtaalta pohjalta.
Ja niin kauan kuin Venäjä-mieliset keskittyvät omiin sisäisiin kahinoihinsa, ei mitään näistä puolueista tai siksi haluavista yhdistyksistä tarvitse ottaa vakavasti. Hieman toinen asia olisi, jos ryhmittymät pystyisivät yhdistymään ja saisivat mukaansa vakavasti otettavia ja tunnettuja poliitikkoja. Onneksi siitä ei näytä olevan pelkoa.
