Suomen eduskunnan puhemiehestä – sopivampaa sanoa autoritaarinen kuin käyttää f-sanaa, jos tarvitsee? Tuskin!
Fasismi alettiin tuntea laajemmin ja myös tunnustautua sen kannattajiksi, tuon kommunismin vannoituneen vastustajan, 1900-luvun alkuvuosikymmeninä; nykyisin on alkanut käydä harvinaiseksi tunnustautua fasismin kannattajiksi. Tämän ajatukset ovat juuriltaan paljon nykyisiä vuosikymmeniä vanhempia, aina 1600-luvulle ulottuvia.
Fasismin aatehistoriallinen pohja on siitä huolestuneiden käsityksissä, että luonnontieteiden voittokulku oli alkanut ja alkoi olla myös 1700-luvulle tultaessa läheisesti yhteydessä porvariston poliittiseen nousuun.
Nykyaikaa taas kuvaa se, että Suomen eduskunnan puhemies, presidentiksi pyrkivä, tuskin mikään kommunismin ystäväkään; ehkä vain omaa herkkähipiäisyyttään kyseinen poliitikko, joka mielellään esiintyy ”absoluuttisen sananvapauskäsityksen” edustajana – ei halua tulla yhdistetyksi suin surminkaan kommunismin vannoituneeseen vastustamiseen.
Jussi Halla-aho on tehnyt tutkimuspyynnön kunnialoukkaustaan koskien. Näin tapahtui siitä huolimatta, että juuri hän vapaasti kieltään käyttävine kannattajineen on pitänyt ilmaisunvapautta poliittisesti niin tärkeänä, että sen rajoitusten tulee olla mahdollisimman vähäiset, käytännössä suorastaan olemattomat.
Kenties kannanotolla on pyritty sanomaan, että sananvapaus on järjestyksessä tärkeämpi kuin monet muut arvot, periaatteet, mukaanlukien kunnia, jne., joiden perusteella vain harvoisassa tilanteissa on mahdollista ilmaisunvapautta kaventaa. Meneekö sananvapaus siis myös kaikkien muiden PerusSuomalaisten tärkeinä pitämän edellä?
Halla-ahon kunnia on nyt poikkeuksellisti ylivertainen yleiseen ilmaisunvapauteen nähden, kuten kenen hyvänsä ilmaisuun kykenevän yleiseen vapauteen arvioida sitä, missä määrin puhemies Halla-aho sitoutuu tietynlaisiin autoritäärisen politiikan periaatteisiin, siis fasismiin.
Tätä nimitystähän käytettiin 1920–1930-luvuilla yleisesti tietynlaisista autoritäärisistä liikkeistä ja puolueista, yksipuoluejärjestelmää ihailevista, joiden omat aktiivitkin hyväksyivät usein (joskaan eivät aina) f-luonnehdinnan itsestään. Vain poikkeustapauksissa (Italiassa, Saksassa ja Italuassa) mainitut liikkeet pääsivät valtaan.
Autoritaarisia järjestelmiä oli kahta lajia ennen toista maailmansotaa: fasistisiksi luettuja tai leniniläisen marxilaisuuden eri tulkintojen pohjalta syntyneitä, joita ei luettu fasistiksi. Näin ajateltiin maailmankuvaan liittyvän eron vuoksi.
Fasistien vastavalistuksen aatteissa korostettiin irrationalismia: henkeä, uskoa, vaistoa, miehuutta, toimintaa ja hyökkäävyyttä. Kenties nykyisin ne autoritääriköt, jotka eivät tahdo esiintyä fasisteina, karttavat fasismin mieskeskeisyyttä. Tämä ei ole nykyisin missään hyvässä huudossa.
Fasistisen maailmankuvan erityispiirteenä on ollut alusta asti tasa-arvon täyskielto vahvemmin kuin sen vastamaailmankuvissa, liberalistien tai sosialistien piirissä, tasa-arvo myönnettiin, sillä näissä oli osuutta myös vapaudella ja veljeydellä. Fasismin mukaan ihmiset ovat syntyperältään epätasa-arvoiset perinteistä tulleiden tapojen mukaan ja kulttuurisen vaihtelun mukaan vaihdellen.
Demokratian vastaisuuden nykyisinkin huomiota ansaitsevat juuret
1900-luvun alkuvuosikymmeninä, kuten vielä nykyäänkin, fasismilla oli yhtä vanhat aatteelliset juurensa kuin liberalismillakin siinä aatteessa, joka vastusti jälkimmäistä. Kummakin aatteen juuret olivat vanhemmat kuin nimitykset, joita niistä on alettu käyttää 1800-luvulla.
Fasismilla siihen liittyvine ilmiöineen oli juuret käsityksissä, jotka vastustivat liberalismia tai tämän eri esimuotoja 1700- luvulta alkaneessa vastaliikkeessä. Niitä ajatuksia, joita liberalismin edelläkävijät kannattivat ja fasismin edelläkävijät taas vastustivat, olivat erilaiset vapaudet, joista porvariston liberalismin ytimeksi tuli taloudellinen vapaus, eritoten elinkeinovapaus ja monopolien purku vapaan yrittäjyyden sekä kilpailun hyväksi.
Monarkiat näille ominaisine talouden säätelymekanismeineen kuuluivat siihen taloudelliseen autoritaarisuuteen, jota liberalistit vastustivat. Asenne-ero ei liittynyt nykyisenkaltaisiin symbolimonarkoihin (kuten nykyisiin pohjoismaistyyppisiin), vaan autoritäärisen hallitsrnistavan mukaisiin.
Fasisti-nimityksen omaksujat kuuluivat niiden jatkumoon, jotka eivät halunneet millään luopua luonnontieteen asiaan vihkiytyneiden valistusajattelijoiden vastustamasta autoritäärisyydestä yhteiskunnassa, taloudessa tai valtiossa.
Kuninkaista vanhoine perinteineen luovuttaessa ei aina seurattu valistusta, vaan vastavalustusta, minkä tähden pyrittiin säilyttämään auktoriteetit ja mielivallan mahdollisimman laaja käyttö tärkeiksi kiettujen tavoitteiden ajamisessa. Virtaus tuli saamaan nimen vastavalistus. Tämän periaatteita kannattavien nimenä on fasisti, kun ei ole ilmennyt muutakaan sopivaa nimeä.
Liberalismin porvarillisessa kannattahakunnassa havaittiin, ettei taloudellista autoritäärisisyyttä ei voinut hylätä hylkäämättä myös poliittista autoritaarisuutta, minkä vuoksi porvariston liberalismin täytyi olla myös poliittista liberalismia.
Nykyaikana ei ole mitään, joka kokonaan estäisi paluun sellaisiin ”vakaisiin” järjestelmiin, joista esimerkkeinä ovat olleet Francon Espanja yms. järjestelmät, nykyisin on hetkellä Orbanin Unkari. Nykyajan ehdoilla luotu elvytetty vallankumousta edeltävä järjestelmä on Putinin Venäjä. Näitä demokratian ja vapauden kustannuksella elvytettyjen perinteisten arvojen mukaisten yksinvaltiuksien määrä on ollut kasvamaan päin.
Halla-ahon tutkimuspyynnöt poliisille osoittavat selvästi hänen tavoittelevan poliittisen puheen hegemoniaa, jossa ”absoluuttisen sananvapauden käsitystä” vastaava ilmaisunvapaus rajataan rajattomana ja säätelemättömänä vain hegemoniseksi pyrkivän ideologian, perussuomalaisuuden, edistäjiin tai myötäilijöihin.
Liberalismin ja fasismin kaukaisemmista juurista
Liberalismin juuret ovat virtauksessa, joka vaihtui 1500-luvun renessanssista 1600-luvun tieteen rationalismiksi ja empirismiksi sekä lopulta 1700-luvun valistukseksi. Fasismin juuret ovat niissä liikkeissä, jotka vastustivat edellä mainittuja sellaisenaan tai niiden yhteiskunnallisten vaikutusten vuoksi. Nämä olivat omiaan järkyttämään niiden auktoriteettien asemaa, jotka nojasivat vuosituhansien myötä syntyneisiin perinnäistapoihin ja uskonnollisiin käsityksiin.
Fasistit siis tahtoivat politiikan piirissä pitää kiinni ja arvossa vallankäytön autokraattisista eli yksinvaltaisista tai itsevaltiudellisista muodoista siinä määrin kuin moderni elämäntapa ja tekniikka sen mahdollistavat sekä aatteet mukautuvat siihen.
Tällaisen autoritäärisen hankkeen uranuurtajia olivat 1930-luvulta alkaen Espanjan diktaattori Franco eteläamerikkalaisine jäljittelijöineen, keisarillisen Japanin keisaripalvontajärjestelmä ja nykyinen Vladimir Putinin Venäjä pyrkimyksineen elvyttää keskiajalle oletettu Muinais-Venäjä tälle kuviteltuine rajoineen (jatkoksi Venäjän valkoisten 1919—1920 ajan pyrkimyksille) tai Turkin Erdoğanin hankkeet palauttaa Osmanivaltakunta ja sunni-islamin kalifaatti nykyisen Turkin johdolla.
Yleisemmin käytettynä sanana fasismi on kaikkea tätä eli lyhennys aatteelle kansanjoukkojen sietämästä tai kannattamasta rajoittamatta tai säätelemättömästä valtiovallan käytöstä, jota tulk harjoittaa yksilönvapaudesta ja poliittisesta vapaudesta lainkaan piittaamatta.
Kun fasismin sanan käyttöä rajoitetaan lailla, eikö tehdä vähintäänkin entistä hankalammaksi arvostella laillisesti mielivaltaisesti valtaa käyttäviä johtajia ja valtiojohtoja? Näitähän ei enää saa sanoa autoritaarista ja kansalaisiin tai ihmisiin mielivaltaisesti kohdistuviksi, vaikkakin ne sallaisia olisivat.
Tällainen lainkäyttö voidaan ymmärtää vain osaksi kunnianhimoista yritystä lopettaa poliittisesta vallasta kilpailu ja vallanpitäjien vaihtuvuuden poistaminen, elinikäinen johtajuus ja vallansiirto valituille seuraajille. Orbanin Unkari ja Putinin Venäjä ovat hyvää matkaa tällä tiellä.
Halla-ahon suojelun vuoksi ei pidä laajentaa mielivaltaisesti käytettävän vallan piiriä!
Pyrkimys poliittisen vallankäytön säätelyyn ja rajoittamiseen oli ja on poliittisen liberalismin ydintä – suoja omia vallanpitäjiään vastaan. Sen ”absoluuttinen sananvapauskäsitys”, jota Halla-aho PerusSuomalaisineen hellii, olivat niitä vapauksia, jotka sisältyivät porvariston vallankumouksen työkalupakkiin osana pyrkimyksessä suojaan omia vallanpitäjiä vastaan.
Ajatus kaiken vallankäytön perustumisesta lakiin ja olemasta sisältämättä mielivaltaa – olkoon tämä hallitsijoiden tai aateliston harjoittamaa – oli liberalismin ydintä. Tätä ajatusta vastustamaan syntyivät fasismin esimuodot tai käsitykset, joiden nimeksi keksittiin fasismi. Virassaan Suomen eduskunnan puhemiehenä Jussi Halla-aho on maan korkeimpia vallanpitäjiä.
Liberalismin mukaan juuri tällaisia vastaan tavallisten kansalaisten tukisi nauttia mahdollisimman hyvää vapauden tai hengen suojaa arvioidessaan vallanpitäjää poliitikkona tai virkatehtävässään.
Sen sijaan liberalisminvastaisen autoritäärisyyden eli fasismin mukaan kaiken valtiollisen vallankäytön tulikin olla täysin absoluuttista, täysin säätelemätöntä ja rajoittamatonta eli mielivaltaisesti käytettyä. Tästä vallankäytön mallista alettiin Euroopassa, myös Suomessa, käyttää 1920-luvulta alkaen ottaen sen käyttöön Italian autoritäärisestä yksipuoluevaltion aatteesta.
Kattokäsitteenä sanaa fasismi alettiin käyttää siitä vähintäänkin autoritaarista, jollei suorastaan totalitaarista valtiota kannattaneista ideologioista, jotka Euroopassa ja Amerikoissa ponnistivat valistuksen porvarillista liberalismia vastustaneesta perinteestä. Tässä merkityksessä käytettyä käsitettä tarvitsemme, kun käymme keskustelua omien vallanpitäjien toimista ja uhasta vakaudelle ja demokratialle – uhasta, joka muodostuu siitä, että vallanpitäjät – esimerkiksi Suonen eduskunnan puhemies – välttää vallankäyttönsä valvonnan. Mitä korkeampi viranhaltijan asema on, sitä laajemmin hänen tulee olla vapaan arvostelun ja arvioinnin kohteena.
