Suomen alhainen syntyvyys ei ratkea vauvabonuksilla, vaan tarvitaan yhteiskunnallinen muutos
Tuskin on kukaan jäänyt uutispimentoon yhteiskunnallisesta uhasta, joka on hengittänyt niskaamme vuosikymmeniä ja realisoituu nyt: Suomessa syntyvyys vähenee vähenemistään, eikä pysyvää nousua ole näköpiirissä. Lapsia syntyy 2020-luvulla yhtä vähän kuin nälkävuosina, ja tilanne on huolestuttava erityisesti talouden näkökulmasta. Verovaroin tuettavia ikäluokkia on huomattavasti enemmän kuin verovarojen tuottajia, ja tilanne jatkuu samanlaisena vielä monta sukupolvea perätysten, mikäli syntyvyys ei käänny räjähdysmäiseen nousuun. Räjähdysmäisestä voitaneen puhua, kun kelkan kääntämiseksi syntyvien lasten määrä pitäisi liki tuplata. Tällä hetkellä perheisiin syntyvien lasten määrä on keskimäärin 1,82, kun noususuhdanteen aikaansaamiseksi määrän pitäisi olla vähintään kolme.
Lapsiluvun lisäämiseksi on innokkaasti esitetty julkisuudessa jos millaisia ratkaisuja ja kannusteita. Tapetilla on ollut muun muassa rahallinen vauvabonus kustakin syntyvästä lapsesta, yli kahden lapsen synnyttäjien verovapautus sekä rahallinen kannuste alle kolmekymppisille synnyttäjille. Lähtökohta kaikissa ehdotuksissa on niin ikään, että jolleivat naiset enää kerran muutoin halua panna, niin rahasta hoituu sekin. Ei tarvinne selventää, miksi nuo esitykset ovat saaneet paikoitellen nuivan vastaanoton.
Näen myös, että kertaluontoiset kannustimet ja seteleiden heiluttelu eivät tässä tapauksessa kuulosta juuri millään muotoa mielekkäältä panokselta, koska ongelma ei alun alkaenkaan ole syntyisin varallisuuden puutteesta. Nykyisinhän ollaan keskimäärin vauraampia kuin vaikkapa sata vuotta sitten, kun lapsia vielä syntyi niin että kuhina kävi. Lapsiperheiden tai lasta haluavien taloushuolet ovat epäilemättä yksi tekijä, kun perhe pohtii ruokittavien suiden lisäämistä, mutta pääasiallinen haaste se ei missään nimessä ole. Pääosassa ovat yhteiskuntarakenteelliset tekijät, ja niitä ei materiaalisilla laastareilla ratkaista.
Suomalainen yhteiskunta on kokenut valtavan kulttuurisen murroksen länsimaisen markkinatalouden, globalisaation ja ajattelumme yksilökeskeistymisen myötä. Postmodernissa ja talouskeskeisessä maailmankuvassa ei olla enää kiinnostuneita yhteisöistä tai niiden keskeisestä roolista yhteiskuntien ylläpitäjänä – lähes kaiken toiminnan ja ajattelun ytimessä on nykyään yksilö, minä. Mahdollisuuksien tavoittelusta, itsensä kehittämisestä, suorittamisen ihanteellisuudesta ja minun itseni jalostamisesta kohti ylemmän keskiluokan standardeja ja menestyksekästä yksilöä on tullut todellisuutta, jota elämme likimain kyseenalaistamatta. Mikäli aikaisemmin hyvän ihmisen määritelmä on ollut Jumalan silmissä kuuliainen ja yhteisölleen työteliäisyytensä kautta hyödyllinen kansalainen, nykyään on tapana suunnata ihailua ihmisiin, jotka menestyvät koulussa, työssä, sosiaalisissa suhteissa ja hyvältä näyttämisessä – ja mieluusti kaikissa noissa yhtä aikaa. Kulttuuriimme on hivuttautunut alituiseen käynnissä oleva yksilöiden välinen kilpailuasetelma, joka on läsnä kaikessa ja jonka lainalaisuudet hyväksymme urputtamatta. Kapitalistinen maailma tuo mukanaan kilpailun samanaikaiset mahdollisuudet ja haitat, ja poimimme kyseisiä hedelmiä parhaillaankin.
Länsimaiden modernistuminen, koulutusmahdollisuudet, arvojen kehitys ja vankka tasa-arvotyö ovat tuottaneet meille sellaisen mahdollisuuksien variaation, jollaista ei ole koskaan ennen ollut olemassakaan. Valinnanvaraa on kosolti, ja sellainen on lähihistorian mittapuulla verrattain uutta erityisesti naisille. Vielä viime vuosituhannen alussa on Suomessakin ollut tavallista vedota siihen, ettei perheen tyttäriä ole kannattavaa kouluttaa, koska koulutukselle ei ole mitään käyttöä sitten, kun tytär naitetaan synnyttäjäksi naapuritaloon. Ja tietysti lapsia on tuolloin syntynyt runsaasti: ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Nykyään on. Naisella on täysi vapaus haluta elämältään mitä hyvänsä eikä vain tyytyä osaan, joka on syntymässä sukupuolen perusteella tarjoiltu. Sanomattakin selvää, että tämä edistys on ollut yhteiskuntien kukoistukselle hyväksi.
Vaikka selvää on sekin, että syntyvien lasten määrä on vaihtoehtojen myötä romahtanut. Se on oikeastaan ollut ainoa mahdollinen lopputulos, kun ottaa huomioon kokonaisvaltaisen kulttuurisen ja yhteiskunnallisen muutoksen. Individuaalin kulttuurin ruokkima ura- ja suorituskeskeisyys ja seuraksemme hiipinyt yhteisöllisyyden puute ovat merkittävimpiä syitä sille, miksei lapsia enää synny. Tämä kehityskulku on täysin samanlainen kaikissa länsimaissa, ei vain Suomessa.
Vielä alle sata vuotta sitten työnjako suomalaisissa perheissä oli suhteellisen selkeä. Joku (yleensä mies) käy palkkatöissä ja joku (yleensä nainen) hoitaa lapset ja kodin. Tämän lisäksi oli tavallista, että ydinperheen välittömässä läheisyydessä eli sukua, naapurustoa tai koko kylä, jonka voimin kaikkien lapsista kannettiin vastuuta. Kasvattamisen metodit toki olivat melko erilaiset kuin nykyään: lapsethan ovat juosseet pitkin pihoja hyvin pitkälti keskenään, ja tunnekasvatusta ei ole vielä konseptina ollut olemassakaan, kun sen merkitystä ei ole koivupiiskan tai vyön heilumisen takaa nähnyt saati kuullut.
Nykyään on toista. Mikäli perheessä on kaksi vanhempaa, oletusarvoisesti kumpikin käy töissä, ja arvostettavana pidetään sitäkin, jos tavoitteena ovat nousujohteiset urat. Tämän seurauksena kotona ei ole yhtään aikuista hoitamassa kotitalouden askareita niin ikään päätyökseen, jolloin kaikki kodin- ja lastenhoitoon liittyvä työ ja metatyö ovat sirpaloituneet miten kenenkin harteille – useimmiten sille, jolla on aikaa, mutta tutkitusti silti useammin naiselle. Työn ja vapaa-ajan välinen raja on hämärtynyt huomattavasti, sillä työelämä on lyhyessä ajassa tehnyt valtavan harppauksen mekaanisesta ja suorittavasta työstä tietotyöhön. Monessa perheessä työ ei oikeastaan lopu koskaan yhdelläkään aikuisella, ja moinen kuormitus on kiistatta omiaan rajaamaan sitä, montako lasta tuohon sirkukseen on valmis tuomaan. Kasvatuksen seurauksista ihmisen psyykelle ollaan tietoisempia kuin koskaan ennen, ja täten moni vanhemmaksi haluava milleniaali puntaroi sitäkin, monelleko lapselle on valmis siirtämään omat traumansa eteenpäin. Aikaisemmin hyvä vanhemmuus ei ollut minkäänlainen kriteeri lastenhankinnan kannattavuudelle, sillä lapsia sen kuin syntyi perheeseen kuin perheeseen sen kummemmin miettimättä. Nykyajan aikuinen, tuo tunteensa taitavasti patologisoiva itsereflektaattori, tunnistaa kyllä itsessään, mikäli hänestä ei ole standardeihin yltäväksi kasvattajaksi.
Ja vaikka naiset ovatkin saaneet olla työelämässä tasaveroisina työntekijöinä jo jonkin aikaa, työelämä ei silti ole kaikilta osin sopeutunut tähän todellisuuteen. Yli puolet tasa-arvovaltuutetulle tulevista yhteydenotoista koskee epäiltyä raskaussyrjintää työpaikalla, ja raskaussyrjinnän laittomuudesta huolimatta kyseessä on useiden asiantuntijoiden mukaan jatkuvasti ajankohtainen ja työelämän tasa-arvoa heikentävä epäkohta. Marginaalisessa vähemmistössä ovat sellaiset työnantajat, jotka harjoittaisivat raskaussyrjintää silkkaa mulkkuuttaan. Raskaus on työnantajalle kallista, ja siksi on taloudellisten raamien valossa ymmärrettävää, suorastaan järjestelmän asettama pakote, miksi synnytysikäisiä naisia palkataan enemmän tai vähemmän kauhunhiki otsalla. Asia tietysti ratkeaisi siirtämällä raskauskulut kokonaan työnantajalta valtiolle, mutta usean puolueen esityksistä huolimatta asiaa ei ole juuri edistetty. Kiinnostavaa sikäli, että yksilökeskeisen ajan ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin tuppaavat nekin olemaan yksilökeskeisiä: naisia lahjottaisiin mieluummin synnyttämään henkilökohtaisella rahapalkkiolla kuin käytettäisiin sama raha työelämän rakenteiden muuttamiseen perheystävällisemmiksi.
Ja niin: yksilökeskeinen aika on tuottanut merkittävää, monessa suhteessa jopa vahingollista yhteisöllisyyden puutetta. Jos ennen olikin tavallista elää vaihtelevan kokoisten yhteisöjen ympäröimänä, joista oli jatkuvaa tukea lastenkasvatukseen, nykyisin moista on tarjolla vain harvoille. Liikkuvuuden yleistymisen myötä moni perhe asuu kaukana sukulaisistaan, ja siinä missä ennen naapurustossa kaikki olivat tuttuja keskenään, nykyään on harvinaista tietää edes sitä, miltä omat naapurit näyttävät. Apu ja tuki on harvassa, sillä kaikki perheet ovat yhtä kiireisiä työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen kanssa. Yksinäisyys on kaikissa ikäluokissa ja sosiaalisissa ryhmissä yleisempää kuin ikinä. Perheet ovat kasvatustyönsä kanssa hyvin pitkälti omillaan, eikä asiaa auta sekään, että moni perhe- ja hoitoapua tarjonnut järjestö joutuu tai on jo joutunut lopettamaan toimintansa rahallisen tuen puutteen vuoksi.
Miten voisikaan siis olla realismia tuoda perhe-elämä ja useamman lapsen saaminen arvojärjestyksessä edemmäs, kun mikään tämänhetkisistä työn ja yhteiskunnan rakenteistamme ei kannusta siihen? Kulttuuri, joka priorisoi työtä, ei pysty samanaikaisesti priorisoimaan perheitä, ja tämän ristiriidan ratkaiseminen synnyttäjiä syyllistämällä ei vie mihinkään. Sellaisiakin äänenpainoja kun on julkisuudessa esitetty: naiset eivät kuulemma kaikessa itsekkyydessään ymmärrä perhe-elämän ihanuutta tai oman hedelmällisen aikansa rajoja. Minä taas syön hattuni ja vielä naapureidenkin hatut, jos Suomesta löytyy yksikin kolmekymppinen nainen, jolle tulee yllätyksenä oman hedelmällisyytensä tilastollinen lasku. Syntyvyyskeskustelusta tekeekin usein turhauttavan se oletus, että naiset eivät tiedä tai välitä. Naiset kyllä varsin hyvin tietävät ja välittävät, mutta yhteiskuntamme samanaikaiset vaatimukset korkeakouluttautumisesta, riittävästä tulotasosta, uran nousujohteisuuden ylläpitämisestä ja riski tämän nousujohteisuuden katkeamisesta raskaaksi tulemalla ovat realiteetteja, jotka yhdistettynä lisääntymisen aikapaineeseen tuntuvat useimmille palavilla puukoilla jonglööraamiselta. Minä ja moni muu kolmeakymppiä kolkutteleva korkeakoulutettu nainen kyllä tietää tämän kipeästi.
Onkin niin, että syntyvyyspiikkiä ei voi toivoa ilman, että jokin muuttuu perustavanlaatuisesti. Lapsiystävällisyys tai perhemyönteisyys ei voi olla silkkaa puhetta, koska puheella ei ratkaista niitä haasteita, jotka tällä hetkellä hidastavat tai kokonaan estävät lastenhankinnan. Suomessa olisi monessakin suhteessa tarpeen palata yhteisöllisempään kulttuuriin: elämäntapaan, jossa toisistamme huolehtiminen ja yhteisöllinen läheisyys on oletusarvo eikä poikkeuksellinen onni harvoille. Edeltävä vaatisi jonkinlaista laajempaa asenteellista ja kulttuurista näköalanmuutosta suorituskeskeisyydestä hitaampaan elämään. Sellaista vain ei ole näköpiirissä ihan heti, sillä globaalissa kilpailukykykilpailussa yhdelläkään valtiolla ei tunnu olevan varaa siirtää fokusta raivokkaasta tuottamisesta hoivaan ja välittämiseen. Nämä asiat tulevat kilpailemaan keskenään niin kauan kun jatkuvan kasvun ihanne asettaa toiminnallemme ehdot.
Sitten on toki vielä huomioitava hedelmällisyyden haasteet ja dystooppiset tulevaisuuskuvat, kun syntyvyyden laahaamisesta puhutaan. Yhä useampi lasta haluava kärsii tahattomasta lapsettomuudesta, ja osa lapsettomuuden yleistymisen syistä on edelleen pimennossa, vaikka merkittävin syy onkin lasten saaminen yhä vanhemmalla iällä – jonka syyt luettelin edellä. Tähänkään muutokseen ei ole reagoitu riittävällä nopeudella, ja siksi liian moni lapsettomuudesta kärsivä kuluttaa tälläkin hetkellä viimeisiä niin ikään hedelmällisiä vuosiaan lapsettomuushoitojen jonossa. HUSin alueella viive hoitojonoon hakeutumisesta ensikäynnille pääsemiseen voi olla jopa puoli vuotta, ja se on kohtuuttoman pituinen aika ihmisille, jotka kokevat kärsimystä jokaisesta sekunnista ilman omaa lasta.
Moni myös aidosti pohtii, onko valmis tuomaan yhtään lasta maailmaan, joka keikkuu koko ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaavan ympäristökriisin kielekkeellä. Toki kautta ihmiskunnan historian lapsia on saatu vaikka millaisissa kriiseissä – sodan keskellä, köyhyydessä, sairauden runtelemina ja niin edelleen. Ennen vaihtoehtoja ei vain ollut; lapsia syntyi tilanteessa kuin tilanteessa, koska ehkäisymenetelmätkään eivät ammoisina aikoina olleet mikään muotijuttu. Nyt, kun valinnanvaraa on ja tulevaisuususkoa koetellaan globaalisti, tilanne on toinen. Monikaan ei tieten tahtoen halua tuottaa kärsimystä yhdellekään uudelle yksilölle, ja ymmärrän sen varsin hyvin.
Realiteettien valossa koko tämänhetkinen syntyvyyskeskustelu näyttäytyy kovin naiivina, mikäli emme pääse keinoissamme naisten syyllistämistä ja rahallista lahjontaa pidemmälle. Juju ei piile siinä, että vapaaehtoisesti lapsettomat tulisi joillain keinoin naruttaa lisääntymään. Olennaisempaa olisi mahdollistaa useampi lapsi heille, jotka niitä toivovat mutta erinäisten esteiden vuoksi toivottua lapsilukua ei voi toteuttaa. Suurin osa suomalaisista alle kolmekymppisistä tutkitusti haluaa edelleen lapsia, mutta tämän halun realisoiminen syntyvyyden pitämiseksi nousujohteisena on ilmeisen vaikea rasti yhteiskunnalle. Lapsiystävällisyys ja perhemyönteisyys ei tarkoita mitään, jos sen eteen ei olla valmiita tekemään oikeasti vaikuttavaa työtä.
Samanaikaisesti on toki niinkin, että emme voi tuudittautua sen varaan, että mikään konsti saa modernien länsimaisten yhteiskuntien ihmisiä enää koskaan lisääntymään samalla tapaa kuin viime vuosituhannella. Yhtä aikaa on myös hyväksyttävä edeltävä ja haettava keinoja yhteiskuntamme toimivuuden ylläpitämiseen aiempaa vähemmällä määrällä ihmisiä. Politiikkaa on kuitenkin lopulta tehtävä sen perusteella, mikä on todennäköistä ja tämän hetken realismia – ei siten, mikä on ollut totta sata vuotta sitten.
