Saarna jouluksi 2022: Koeta kaikki pois hiljalleen unhoittaa
Tänä vuonna olen ollut tekemisissä pakolaisten kanssa. Meille Suomeen on tullut Ukrainasta sotaa pakenevia kohta suunnilleen 40 000 henkeä. Olen ollut tekemisissä pakolaisten kanssa erilaisten tulkkaus- ja käännöstehtävien kautta sekä muutenkin. Muutama Ukrainasta saapunut pakolainen on sijoittunut omaankin kuntaani.
Joillakin pakolaisten kanssa tekemisissä olevilla on omakohtaista kokemusta asiasta: heidän vanhempansa saattavat olla evakoita. Suomi sijoitti viime sotien vuoksi vieraan valtion anastamilta alueilta pakoon lähteneet kansalaisensa muualle Suomeen. Heitä oli 400 000, vielä kymmenen kertaa enemmän kuin nyt.
Itselläni ei ole suvussa evakoita lainkaan. Tänä vuonna olen tajunnut aivan uudella tavalla, että kyllä minäkin olen ollut paljon tekemisissä pakolaisten kanssa. En vain aikaisemmin ole tullut sitä ajatelleeksi, koska synnyinpaikkakunnalleni Heinolaan ja sen maalaiskuntaan sijoitetut evakot eivät tuntuneet lainkaan vierailta, kurjista pakolaisista puhumattakaan.
Käkisalmi oli suurin piirtein Heinolan kokoinen kaupunki ja tietääkseni siksi kotouttamispolitiikan senaikaisen mallin mukaan Heinola sai evakoita asuinympäristönä samanlaisesta Käkisalmesta.
Äitini vanhemmissa ystävättärissä oli myös muutamia evakoita. He olivat tutustuneet herätyskristillisissä piireissä. Melko lähellä meitä asui eräs jo iäkäs nainen, jonka iloisuus ja hymy olivat karjalaisuudenkin huomioon ottaen poikkeuksellisen mieleenpainuvia. Hän ei puhunut koskaan pahaa Venäjästä.
Erään kerran karjalaiset olivat lähteneet meiltä kotikokouksesta hyvin iljanteisella säällä. He olivat kaatuneet mäessä lähellä valtatietä. Paksusti pukeutuneina heidän ei toki käynyt kuinkaan, mutta oli sellainen pääkallokeli että pystyynkään eivät päässeet. He olivat pitkään kieriskelleet tiellä nauraen katketakseen, valtatien autojen lamppujen valaistessa aika ajoin jäistä uraa.
Miten he käsittelivät vihaa? Yrittivät unohtaa, keskittyivät iloisiin asioihin, veivät katkeruutensa Jumalalle. He eivät kieriskelleet kielteisissä tunteissa.
Olen tavannut samojen sukupolvien edustajia paljon myös Venäjällä. Monilla tuli kyyneleet silmiin, kun he muistelivat, miten kurjissa oloissa he lapsena ja nuorena joutuivat elämään sota-aikana. Silti hekin halusivat mennä eteenpäin. Sanottiin, että onneksi nuo kauheat ajat unohtuvat hiljalleen.
Entä mitä teki Venäjän valtiovalta hoitaakseen vanhustensa sotavammoja? Se alkoi monin eri tavoin ja yhä voimallisemmin repimään auki toisen maailman sodan haavoja, jotka eivät tosin olleet koskaan päässeet oikein parantumaankaan.
En koskaan seurannut voitonpäivän menoja edes ollessani itse Venäjällä, mutta minulle kerrottiin, että se oli muuttunut vähitellen surun ja kaatuneiden kunnioituksen päivästä kansallisen uhon näytökseksi. Vuodesta 2011 alkaen mukaan tuli ilmiö nimeltä ”kuolemattomien rykmentti”. Kulkueissa alettiin kantaa jättimäisiä kuvia sodassa kaatuneista. Joidenkin mielestä uusi viaton tapa juhlia, toisten mielestä kammottavaa uhittelua kuolleiden kanssa.
Toinen tunnettu iskulause toiseen maailmansotaan viitaten on ”voimme tehdä sen uudelleen!”. Venäjällä vedetäänkin nyt suoria yhtäläisyysmerkkejä natsi-Saksaa vastaan käydyn taistelun ja Ukrainan sodan välille.
Olemme nähneet jatkuvasti yhä enemmän kuvakertomuksia siitä, miten nuoret, lapset ja jopa vauvat militarisoidaan, heille esitellään aseita ja he pukeutuvat sotilaspukuihin.
Venäjällä meitä syytetään yhä silmittömättömmällä raivolla fasisteiksi! Meidän pitäisi olla ikuisesti kiitollisia ja nöyriä, että meidät vapautettiin. Suomalaiset kuulemma taistelivat vain fasistien puolella ja saivat valtionsa lahjoituksena Leniniltä, mitä ennen Suomen valtiollisuuden pohjan oli jo luonut suuressa rakkaudessaan Venäjän tsaari.
Sen lisäksi, että totuutta vääristellään ja siitä unohdetaan Neuvostoliiton omat rikokset, keksitään uusia historiallisia skandaaleja mm. suomalaisten edesottamuksista sodissa. Sandarmohissa ei näiden mukaan olekaan haudattuna neuvostoliiton sisäisten vainojen uhreja, vaan suomalaisten teloittamia sotavankeja.
Kaiken lisäksi tietysti Venäjällä unohdetaan, että toisen maailmansodan sotarikoksia selvitettiin heti sodan jälkeen, sotasyyllisiksi tuomitut hävityt osapuolet, kuten Suomi, maksoivat valtavat sotakorvaukset.
Kun kävin ensi kerran Venäjällä vuonna 1992 pienessä marilaisessa kylässä – kuten jokaisella paikkakunnalla Neuvostoliitossa – oli toisessa maailmansodassa kaatuneiden muistomerkki, jossa oli tavanomainen teksti: Ketään ei ole unohdettu, mitään ei ole unohdettu. Tuleva oppiaineeni professori totesi, että kuulostaa pahaenteiseltä tulevaisuuden kannalta.
Anteeksiantaminen on lääke toipumiseen ja parantumiseen. Tapasin kerran erään ihmisen, joka oli syvästi traumatisoitunut, ikään kuin syvälle ahdistuksen kuoreen käpertyneenä. Hän kertoi minulle asiaan johtaneista lapsuutensa kokemuksista, kuten varmaan jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle. Asiassa piehtarointi ei johtanut koskaan mihinkään. Eikö hän olisi voinut koettaa lopettaa, kun kertomisesta ei ollut mitään hyötyä, kun vain kuulijakin ahdistui?
Marinmaalla tapasin erään suomalaissyntyisen miehen, joka avautui jokaiselle puhekumppanilleen traumaattisesta taustastaan: Eihän ole minun syyni, että vanhempani olivat joutuneet vainotuiksi. Tämä tilitys jokikiselle ihmiselle joka päivä viidenkymmenen vuoden ajan! Miksi?
Usein saivarrellaan kaikkea ihmeellistä, että ”voin antaa anteeksi, mutta en unohtaa”. Anteeksi vain, mutta se ei ole mahdollista. Anteeksiantaminen nimittäin tarkoittaa ensinnäkin juuri unohtamista. Toiseksi se tarkoittaa sitä, että ei vaadi rangaistusta syylliselle. Itse asiassa tästä suurin osa on ihmisen omaa päätöstä, ei mitään tunnehöttöä. Ihminen voi päättää ainakin kaksi asiaa: en kosta enkä ota asiaa puheeksi. Unohtaminenkin edellyttää, että muistijälkeä ei ainakaan suullisesti vahvisteta. Oma isäni sanoi kerran, kun oli puhe jonkun vääryyden viemisestä oikeuteen, että hän ei voisi mennä oikeuteen, koska ei pystyisi siihen, että vain asiat riitelisivät.
Raamattu kuvailee anteeksiantoa samoin: ”Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme.” ”Ei hän maksanut meille syntiemme mukaan, EI RANGAISSUT niin kuin olisimme ansainneet.” ”Sinä armahdat meitä yhä, poljet syntimme jalkojesi alle. Kaikki syntimme sinä heität meren syvyyteen.” ”Heidän syntejänsä ja laittomuuksiansa EN minä enää MUISTA.”
30-luvulta oleva iskelmä kehottaa:
Anna arpisten haavojen olla
Niitä auki et repiä saa
Anna muistojen katkerain kuolla
Koeta kaikki pois hiljalleen unhoittaa
Eräiden tietojen mukaan tämä viittaa kansalaissotaan, joka oli käyty kymmenisen vuotta aikaisemmin.
Toisen maailmansodan kokeneet myös Venäjällä halusivat unohtaa ja toivoivat, ettei sota toistuisi koskaan. Se ei käynyt valtaapitäville. He haluavat muistaa, kostaa ja rangaista. Nykyisen Venäjän virallinen idea ja valtionuskonto on kosto ja kieriskeleminen traumoissa. Seuraukset näemme ja koemme joka päivä.
