Ranskan entisen pääministeri Manuel Vallsin puhe Pariisissa 19. maaliskuuta 2024 – RANSKA JA ISRAEL: ETULINJASSA
Ranska entinen pääministeri Manuel Valls piti 19. maaliskuuta 2024 Pariisin Salle Pleyelissä Agir Ensemblen järjestämässä kokouksessa puheen – Ranska ja Israel: etulinjassa, hän kertoi 1. huhtikuuta minulle lähettämässään sähköpostiviestissä jossa antoi luvan puheen kääntämiseen suomeksi.”Paikalla oli yli 2000 ihmistä”, Valls jatkoi : ”Myös Bernard Henri Levy puhui siellä esitellen uusimman kirjansa ”Israel solitude” ( Israelin yksinäisyys).”
Pitkän linjan sosialistipoliitikko Manuel Valls on Euroopan rabbien konferenssin aloitteesta perustetun Institute for Freedom of Faith& Europe Security (IIFES)- järjestön neuvonantajaelimen jäsen. Muun muassa näin IFFES:n hänet verkkosivullaan esittelee:
”Manuel Valls (1962) on ranskalainen poliitikko, joka oli pääministeri vuosina 2014–2016 François Hollanden presidenttikautena.(—) Manuel Valls on kirjoittanut useita poliittisia esseitä. Hänen uusimmalla teoksellaan Pas une goutte de sang français (Grasset, 2021) on ollut huomattava vaikutus Ranskassa. Valls on tunnettu tasavaltalaisen sekularismin puolustaja, antisemitismin ja radikaalin islamismin vahva vastustaja.”
Aulis Kallio
RANSKA JA ISRAEL: ETULINJASSA
Olen vakuuttunut siitä, että olennaisinta nykyään on ikävä mutta ilmeinen liberaalin demokratian ja useiden populismin ja totalitarismin muotojen välinen vastakkainolo, ne haastavat meidät syvästi. He hyökkäävät yleismaailmallisia arvojamme vastaan, tietysti vuoden 1789 arvoja, yhteistä perintöämme, demokratiaa, ihmisten ja toiseuden kunnioittamista, oikeusvaltion ja vallanjaon kunnioittamista, naisten ja miesten tasa-arvoa, omantunnonvapautta, oikeutta uskoa tai olla uskomatta, ajatella, kirjoittaa ja tehdä pilakuvia, kulttuuria.
Etulinjoja on monia. Näitä ei ole helppo tiivistää lännen ja muun maailman tai hyvän ja pahan vastakkainasetteluksi. En pidä tuosta karikatyyrista.
Populismi on ensin sisäinen vihollisemme, joka hyökkää itseämme, demokraattisia järjestelmiämme vastaan. Kuten 1930-luvulla, se on alun perin länsimainen. Voitko kuvitella maailman, jossa Trump on toisella puolella ja toisella on Le Pen? Se ei ole mahdoton skenaario.
Ensimmäinen etulinja on Ukrainassa, jossa tulevaisuutemme on pelissä. Meidän on tehtävä kaikkemme tukeaksemme rohkeaa Ukrainan kansaa, kaikkemme varmistaaksemme, että Venäjä ei voita, kaikkemme, jotta kansainvälinen laki ja oikeus voittaa.
Toinen etulinja on islamismin tuoma sota, jota on muovannut juutalaisviha. Kaksitoista vuotta sitten maatamme vastaan iskettiin Montaubanissa ja Toulousessa. Kaksitoista vuotta sitten, tänä päivänä, seisoimme Ozar Hatorah -koulun pihalla joka joutui islamistisen terroristin marttyyriksi (1) .
Eurooppa on enemmän kuin koskaan jihadismin ja islamismin kohde. Heidän strategiansa on pitkäaikainen, ja se kohdistuu ensin Euroopan maihin, joissa on suuria muslimiyhteisöjä. Heidän tavoitteenaan ei ole hyökätä meitä vastaan vain ulkopuolelta, vaan erityisesti sisältä, lyödä meitä sydämeemme kylvääkseen kauhua ja jakautumista.
Ranska on ollut monien vuosien ajan keskipisteenä demokraattisissa, maallisissa, kristillisissä ja juutalaisissa ulottuvuuksissaan, koska olemme valistuksen maa ja arvomme ovat universaaleja. Koulumme ja rohkeat opettajamme kärsivät. Lehdistö myös. Charlie Hebdo ja sen toimitustiimi edustavat ikuisesti vapautta ja Voltairen ja Rabelais’n Ranskaa.
Olemme unohtaneet pitkän näkymän, emmekä ajattele sitä jokaisen hyökkäyksen välillä. Valitettavasti meitä isketään taas. Sanoin joillekin nuorille lukiolaisille tammikuun 2015 kauheiden iskujen jälkeisenä päivänä: ”Olette sukupolvi, joka tulee elämään terrorismin kanssa.” Ei ole mukavaa sellaista sanoa eikä sitä kuulla. Mutta on välttämätöntä jatkuvasti muistuttaa ranskalaisia, että tämä taistelu tulee olemaan pitkä ja vaivalloinen.
Siksi tarvitsemme koko yhteiskunnan mobilisoitumista kaikkialla.
Tätä sotaa ruokkivat poliittinen islam ja Muslimiveljeskunta. Meidän on ymmärrettävä jihadistien ja islamismin välinen yhteys, joka ideologisesti vahvistaa yhteiskunnan murtumia. Tehdään selväksi: täällä kotonamme on tuhansia radikalisoituneita ihmisiä, jotka ovat suuri uhka.
Meidän on ensin luotettava turvallisuusjoukkoihimme ja armeijaamme, tiedustelupalveluidemme ja oikeusjärjestelmän kärsivälliseen työhön.
Ymmärsimme ja odotimme välittömästi myös ”kyllä, mutta” tämän uuden negationismin hellittämättömän mekaniikan, joka oli tarkoitus ottaa käyttöön poistamaan rikos ja muuttamaan hyökkääjien reaktiot kaiken pahan syyksi.
Mutta meidän on myös käytävä ideologinen, älyllinen ja kulttuurinen sota islamismia vastaan. Meidän on ymmärrettävä, että islam ja muslimit ovat olleet viimeiset 40 vuotta ki
äpertyneitä nykymaailmamme kouristuksiin: Iranin vallankumous, Berliinin muurin murtuminen, Afganistanin sodat, Saudi-Arabian ja Qatarin tuki fundamentalistiselle islamille, Khomeinin fatwa brittikirjailija Salman Rushdieta vastaan, Algerian sisällissota, joka aiheutti 150 000 kuolemaa 1990-luvulla, 11. syyskuuta 2001 tehdyt hyökkäykset… ja Euroopassa.
Suurin haaste on itse islamissa: Meidän on estettävä fundamentalistisen islamin ja maltillisen islamin yhteenotto. Eurooppalaiset muslimit ovat islamistien tavoite, he haluavat erottaa heidät muista kansalaisista, he toivovat, että moskeijoihin kohdistuu kostotoimia ja hyökkäyksiä, jotta voidaan luoda sisällissodan ilmapiiri. Siksi heitä on suojeltava, mutta myös muistutettava heidän omista velvollisuuksistaan. Kaikkien muslimien on noustava tätä islamismia vastaan. Olen erityisen huolestunut, kun luen, että 57 % nuorista muslimeista pitää shariaa tärkeämpänä kuin tasavallan lakia. Jos me Euroopassa emme pysty rakentamaan valistunutta islamia edistämällä muslimi-intellektuelleja, jotka jakavat arvomme, tulkitsemalla Koraania, valvomalla imaameja, tekemällä de facto eron alkuperäismaiden islamista, pahin on mahdollista. Eli vastakkainasettelu.
Polku harjulla on kapea. Olemme demokratioita, oikeusvaltioita ja myös yhteiskuntia, jotka kohtaavat ennennäkemättömiä luottamuskriisejä. Elämme vaikeaa aikaa. Demokratian, sivilisaatiomme, sekularisoituneiden, suvaitsevaisten yhteiskuntien ja juutalais-kristillisellä perintömme puolustaminen ja miljoonien tänne jäävien islamin kansalaisten integroiminen, joista suurin enemmistö – se on muistettava – torjuu islamismin: Tämä on huomattava, ratkaiseva tehtävä.
Mutta mikä on yhteys Israeliin?
Se on sama etulinja.
Ilmeisesti kaikin eroin ja vivahtein.
Mutta Israelia, alueen ainoaa demokratiaa, avointa yhteiskuntaa, jossa 2 miljoonaa israelilaista arabia elää samoin oikeuksin kuin muu väestö, vastaan hyökkäävät Hamasin islamistit.
Haluan sanoa muutaman henkilökohtaisen sanan.
Olen vieraillut Israelissa säännöllisesti yli 40 vuoden ajan.
En ole unohtanut mitään 80-luvun alun kohtaamisistani nuorten työläisten kanssa, huolettomista matkoistani Länsirannalla, oleskeluistani kibbutsissa, Évryn kaupungin myöhemmässä sisarkaupunkikohteessa Khan Yunisin leirissä Gazan eteläosassa (ennen kuin Hamas otti vallan siellä).
Surin Jitzhak Rabinia, Oslon sopimusten miestä, joka oli herättänyt niin paljon toiveita ja hänet juutalainen fanaatikko murhasi. Muistan aina viimeisimmän keskusteluni vuonna 2015 Shimon Peresin kanssa, joka uskoi edelleen rauhaan ja joka kuvitteli, mitä Abrahamin sopimuksista voisi seurata.
Rakastan tätä maata, sen ihmisiä, sen dynaamisuutta, sitkeyttä, sen voimaa, armeijaa, IDF:ää, rohkeaa, nuorta ja suosittua… mutta en myöskään voi sivuuttaa sen heikkouksia ja murtumia.
”Rakastan tätä ihmisten maailmaa, joka on juuttunut pieneen maapalloon, joka päätyi sille, nyt kolme neljäsosaa vuosisata sitten, lännen toimesta ja maailmasta, joka edelleen tihkuu vuosisatojen aikana vuodatettua juutalaisten verta, ja rakastan kestävyyden ja älykkyyden, selkeyden ja hyvyyden ihmettä: vaikka se, kuten ensimmäisenä päivänä, aivan kuten sinä ensimmäisenä päivänä, kuulee naapureidensa ulvovan kuolemaa, se pysyy suurimmaksi osaksi uskollisena perustamisensa periaatteita ja on valmis rauhaan sinä päivänä, kuin muutkin ovat.”
Nämä sanat eivät ole omiani; Löydät ne Bernard-Henri Lévyn upeasta työstä. Niin vahva, niin oikea, niin henkilökohtainen.
Teen niistä omani.
En tiedä kuinka monta kertaa olen käynyt Israelissa.
Mutta lokakuun 7. päivän jälkeen kaikki on muuttunut.
Ihmisiä , joita tervehdin ja jotka olivat kanssamme. Muutama päivä lokakuun 7. päivän jälkeen sukelsimme maan epäjärjestykseen ja käsittämättömään tunnelmaan, tehtyjen tekojen kauhuun, kuoleman hajuun, uhrien ja panttivankien läheisten perheiden tuskaan, arvokkuuteen ja kyyneliin – ranskalaisten ja myös muiden – IDF:n reaktioon. Emme palanneet vahingoittumattomina…
Mutta me myös heti ymmärsimme ja odotimme ”kyllä, mutta” -sanoman, tämän uuden negationismin, lepyttämättömän mekaniikan, joka poisti rikollisten vastuun ja teki hyökäyksen kohteiden reaktiosta kaiken pahan syyn
Vielä pahempaa, uhri periaatteessa ansaitsi sen! Ah, jos häpeällä olisi kasvot…
Maan velvollisuus on vastata demokraattisena valtiona, joka suojelee kansalaisiaan. Ranskan oli tehtävä tämä valinta marraskuun 2015 iskujen jälkeisenä päivänä. Meidän on vastustettava yhdessä obskurantismia.
Sillä, kuten ymmärrän kuunnellessani monia kommentteja lokakuun 7. päivän jälkeen, on todellakin niin, että kaikesta maailman epäonnisuudesta voidaan syyttää Israelin valtiota. Ja kuten olemme kuulleet televisiosta, israelilaiset teurastettiin ravebileissä, eivätkö he tajunneet juhliensa ”säädyttömyyttä” – ottaen huomioon, että vain muutaman sadan metrin päässä linnuntietä palestiinalaiset elivät ”ulkoilmavankilassa”?
7. lokakuuta raskaana olevilta naisilta halkaistiin vatsa. Se on käsittämätöntä, tuomitsemme sen, mutta eikö ”kolonisaatiopolitiikka” pitkällä tähtäimellä ole terävöittänyt sorrettujen vihaa?
Vauvojen päät mestattiin. Se on varmasti barbaarista, mutta Gazan saarto on pitkällä aikavälillä asettanut kokonaisen sukupolven nuoria häkkiin.
Isoäidit teurastettiin, heidän ruumiinsa poljettiin. Se on kauheaa, mutta eikö Netanjahu itse pitkällä aikavälillä saanut Hamasin kasvamaan?
Israelin onnettomuudet, pohjimmiltaan, se aiheutti ne itse.
Vaadimme Israelilta ja sen ”vihaavalta a hallitukselta” malttia, harkittua toimintaa, pidättymistä. Esimerkillisyyttä kenties? Joka tapauksessa vaadimme maalta, joka ei malta odottaa mielipidettämme, ”kohdennettua ja oikeasuhteista” vastausta. Vain sillä tavalla se olisi laillista.
Kyllä, sitä me kuulemme Ranskassa, sitä diplomaattimme sanovat, heiltä puuttuu mielikuvitus, niin, niin pelkurimaisia, kyllä, kuten muutkin kansliamiehet- ja puhumattakaan täysin ala-arvoisesta Yhdistyneistä kansakunnista – joka niin kaukana todellisuudesta.
Mitä nämä ihmiset ajattelevat?
Kansainvälisessä melussa ja räikeissä tapahtumissa odotan edelleen yhtä asiaa, jota en ole vielä kuullut: Onko kukaan koskaan ajatellut pyytää Hamasia todistamaan maltillisuutensa ja hillitsemään omaa väkivaltaansa?
Kuka vaatii Hamasilta vapauttamaan panttivankinsa, arvottoman kaupan saaliin, laskemaan aseensa, vaatimaan johtajiaan antautumaan tai lähtemään pois.
Ja kuitenkin, jos nämä ehdot täyttyisivät, sota olisi ohi!
Totuus on, että ilman Hamasia – Muslimiveljeskunnan perustamaa islamistista järjestöä – Israel ei olisi pysyvässä sotatilassa puolustaakseen itseään ja kansalaisiaan Israelin alueen yli lähetettävien keskeytymättömien raketti-iskujen edessä. Vain Israelin tekninen voima estää sitä jatkuvasti itkemästä uusia kuolleita.
Ilman Hamasia ei olisi ollut 7. lokakuuta, ei olisi panttivankeja, ei sotaa.
Sitä diplomaattikuntamme pitäisi puolustaa sen sijaan, että he puhuisivat samoin väsynein suin kuin menneinä vuosikymmeninä.
Me kaikki haluamme lopettaa sodan ja sen väkivallan, kuoleman, kärsimyksen , israelilaiset surevat taisteluun lähetettyjä poikiaan ja tyttäriään ja Hamas on muuttanut Gazan asukkaat ihmiskilviksi. Kaikki elämät ovat saman arvoisia. Mutta aikomukset eivät ole.
Joten sanokaamme asiat selkeästi:
En tunne sympatiaa Benjamin Netanjahun hallitusta ja sen äärioikeistolaisia ministereitä kohtaan, enkä sen enempää suurta osaa Israelin väestöstä kohtaan, joka on katsonut maansa luisuvan poliittiseen umpikujaan liian kauan. Tämän sodan lopussa israelilaiset vaativat selityksiä, he yksin valitsevat suvereenisti kääntääkseen sivun tästä kärsimyksestä. He päättävät – emme me. Sillä israelilaiset muodostavat elävän, kauniin demokratian.
Mutta heidän on otettava vastaan muita haasteita, joita emme voi sivuuttaa, Hizbollahin ja tietysti Iranin asettamia haasteita. Ja tähänkin olemme täysin sekaantuneet.
Tiedämme, että rauha saavutetaan poistamalla Hamasin terroristikoneisto. Se on ensimmäinen ehto nimensä arvoisen palestiinalaishallinnon palauttamiselle Gazaan ja Länsirannalle edellyttäen, että palestiinalaishallinto vaihtuu, jos sen korruptoituneet ja huonokuntoiset johtajat korvataan. Yhteistyössä Israelin kanssa, joka vaatii ehdotonta turvallisuutta rajoillaan, kansainvälisen yhteisön ja alueen maiden tuella on löydettävä poliittinen ratkaisu itsemääräämisoikeudesta Palestiinan kansalle.
Se vie aikaa… pitkään. Se ei tule olemaan helppoa, kuten tiedät. Ja meidän on palattava kauniiseen pohdiskeluun, jonka Jean-Michel Blanquer esitti meille.
Lokakuun 7. päivän hyökkäykset olivat Israelin historian pahimmat. Tuona päivänä ilmennyt julmuus ja tekojen epäinhimillisyys antoivat meille kaikille opetuksen vihollisesta, jota vastaan israelilaisten on taisteltava.
Omat vihollisemme eivät ole niin erilaisia. Toulousessa, Nizzassa, Conflans-Sainte-Honoressa tai Pariisissa. Katso yhteyttä Bataclanin ja Negevin raven välillä.
Niin ilmeistä.
Siksi meidän on puolustettava Israelin oikeutta puolustaa itseään.
Maan velvollisuus on vastata demokraattisena valtiona, joka suojelee kansalaisiaan. Ranskan oli tehtävä tämä valinta marraskuun 2015 iskujen jälkeisenä päivänä.
Ja vaikka Israel taistelee ukrainalaisten tavoin myös meidän puolestamme puolustaakseen arvojamme, meidän tukemme on oltava moitteetonta.
Ainoa mitä meidän on tehtävä, on vastustaa yhdessä obskurantismia.
Meidän on noustava sitä juutalaisvihaa vastaan, joka on noussut maanmiehissämme tämän terroristiryhmän kanssa käydyn konfliktin alkamisen jälkeen.
Liian kauan olemme olleet yksinäisiä,meitä on liian vähän, tuomitsemassa juutalaisvihaa nousevan islamismin taustalla ja osassa poliittisesta vasemmistoa,
Ranskan juutalaiset tunsivat Ilan Halimin kidutuksen.(1) He näkivät oikeuden epäämisen, joka Sarah Halimia (2) kohtasi Ilanin kuoleman jälkeen.
Toulousen murhat, Vincennesin Hypercacherissa(3) tehdyt murhat, kotonaan islamistin puukottaman shoasta selvinneen Mireille Knollin kuolema (4) vuonna 2018 paljastivat, että ihmisoikeuksien, Dreyfusin tapauksen Ranskasta oli tullut maa, jossa voi kuolla pelkästään juutalaisen syntyperän tähden.
Ja lokakuun 7. päivästä lähtien ahdistus ja ymmärtämättömyys ovat palanneet. Myös pelko kippan muodossa, jota ei enää käytetä julkisesti, postilaatikosta pyyhitty nimi, mezuza purettu. Nyt Pariisin Science Po -yliopistossa opiskelijalta evätään pääsy kokoukseen, koska hän on juutalainen, anteeksi: sionisti!!!
Kuten juutalaiset naiset, jotka heitettiin pois 8. maaliskuuta järjestetyistä mielenosoituksista, koska he halusivat muistaa lokakuun 7. päivän vertaansa vailla olevat naistenmurhat.
Se on sietämätöntä. Se ei ole Ranska. On aika kapinoida! Ja saada tasavalta nousemaan!
Joten, rakas Bernard-Henri Lévy, kirjoitat Israelin yksinäisyydestä: Ovatko juutalaiset yksin? Kyllä, olet oikeassa: ”Tällä planeetalla ei ole maata, joka on juutalaisten turvasatama, sen 7. lokakuu teki selväksi.”
Sen ymmärtämättä jättäminen tarkoittaa, ettei ymmärrä mitään siitä, mitä me elämme, tai mitä israelilaiset tuntevat, mitä juutalainen maailma tuntee.
Meidän pakollinen velvollisuutemme on kunnioittaa ehdottomasti juutalaisten historiaa maassamme ja heidän menneisyyttään.
En kyllästy toistamaan:
Ilman Ranskan juutalaisia Ranska ei ole enää Ranska.
Tämä velvollisuus sitoo meidät veljessiteemme kautta Israeliin.
Tänä iltana haluan sanoa Israelin kansalle, juutalaisille maanmiehilleni, että kiitos tämän suurenmoisen kokouksen, sitoutumisemme ja minun, kuten suurin osa ranskalaisista ajatuksien, ette ole yksin!
Siellä tulevaisuutemme, kohtalomme on myös pelissä.
7. lokakuuta paljastaa vasemmiston yhden osan – kuuluisan ”sovittamattoman” vasemmiston – islamistivasemmiston, yliopistojemme wokismin, relativismin, sosiaalisen median ja salaliittoteorioita, jotka yhtyvät heidän vihassaan universaaleja arvoja ja siten juutalaisia vastaan.
Kyllä, kaikki on samaa etulinjaa.
Olla patriootti ja tasavaltalainen tarkoittaa sen ymmärtämistä.
Lokakuun 7. päivä on siksi paljastava tapahtuma, joka pakottaa meidät hämmästyttävään oivallukseen.
Vain tasavaltalaisuus ja tinkimätön yleismaailmallisten arvojemme, maallistumisemme, koulujemme, kielemme ja Ranskan ainutlaatuisuuden puolustaminen tekevät sen mahdolliseksi.
Onko se toinen juttu?
Ei, se on sama.
Ja tavatkaamme jälleen puhuaksemme siitä ja toimiaksemme yhdessä.
Aloitetaan siis hyökkäys!
Tämä on sopimus, jolla sinetöimme tämän kauniin yön!
Kiitos.
VIITTEET (AK )
(1) Toulousen ja Montaubanin ampumiset olivat sarja Mohammed Meran maaliskuussa 2012 toteuttamia islamistisia iskuja Montaubanin ja Toulousen kaupungeissa Midi-Pyrénées´n alueella Ranskassa. Hän iski Ranskan armeijan sotilaita sekä juutalaisen koulun lapsia ja opettajia vastaan. Yhteensä seitsemän ihmistä kuoli ja viisi muuta haavoittui.
Merah, 23-vuotias algerialaistaustainen ranskalainen pikkurikollinen, joka on syntynyt ja kasvanut Toulousessa, aloitti tapporetkensä 11. maaliskuuta ampumalla vapaana ollutta Ranskan armeijan laskuvarjojääkäriä Toulousessa. 15. maaliskuuta hän tappoi kaksi univormuun pukeutunutta ranskalaissotilasta ja haavoitti yhtä vakavasti Montaubanissa. 19. maaliskuuta hän avasi tulen Ozar Hatorahin sefardijuutalaisessa päiväkoulussa Toulousessa tappaen rabbin ja kolme lasta ja haavoittaen myös neljää muuta
Koulun kuolonuhrit:
Jonathan Sandler, 30 vuotta,rabbi ja koulun opettaja,
hänen poikansa Arién 5 vuotta ja Gabriel, 3 vuotta
Myriam Monsonego, rehtorin 8-vuotias tytär
Ampumatapauksien jälkeen Ranska nosti terrorihälytysjärjestelmän, Vigipirate, korkeimmalle tasolle Midi-Pyrénées´n alueella ja sitä ympäröivissä departementeissa.
Merah, joka kuvasi hyökkäyksensä vartaloon kiinnitetyllä kameralla, väitti olevansa uskollinen Al-Qaidalle. Hän sanoi tehneensä hyökkäyksensä, koska Ranska osallistui Afganistanin sotaan ja kielsi musliminaisten kasvot peittävän huivin ja perusteli hyökkäyksensä juutalaiskoulua vastaan, koska ”juutalaiset tappavat veljiämme ja sisariamme Palestiinassa”. Poliisin taktinen yksikkö tappoi hänet 22. maaliskuuta hänen vuokra-asunnossaan 30 tunnin piirityksen jälkeen, jonka aikana hän haavoitti kuutta poliisia . Hänen veljensä ja toinen mies tuomittiin myöhemmin ”terroristisalaliittoon” osallistumisesta iskujen johdosta, jotka Ranskan islaminuskoisten neuvosto, Yhdistyneet Kansakunnat ja monet hallitukset ympäri maailmaa tuomitsivat.( Lähde en.Wikipedia)
(2) Ilan Halimin murha oli Marokon juutalaissyntyperäisen nuoren ranskalaisen kidnappaus, kidutus ja murha Ranskassa vuonna 2006. ”Barbaarien ryhmäksi” itseään kutsunut pohjoisafrikkalaisen nuorten jengi kidnappasi Halimin 21. tammikuuta 2006. Kidnappaajat uskoivat kaikkien juutalaisten olevan rikkaita, ja he ottivat toistuvasti yhteyttä uhrin vaatimattomasti asuvaan perheeseen vaatien erittäin suuria rahasummia. Halimia pidettiin vankina ja kidutettiin kolme viikkoa, ja hän kuoli vammoihinsa. Tapaus herätti kansallista ja kansainvälistä huomiota esimerkkinä antisemitismistä Ranskassa. Jengiläiset jäivät kiinni ja tuomittiin oikeudessa.
3) Sarah Halimi oli 65-vuotias eläkkeellä oleva ranskalainen lääkäri ja opettaja, jonka kimppuun hyökättiin ja hänet tapettiin asunnossaan 4. huhtikuuta 2017. Murhaan liittyvät olosuhteet – mukaan lukien se, että Halimi oli juutalainen ja että hyökkääjä (Kobili Traoré) oli huutanut Allahu akbar hyökkäyksen aikana ja myöhemmin julisti ”tapoin saatanan ” – vahvisti erityisesti Ranskan juutalaisyhteisön keskuudessa yleistä käsitystä, että kyseessä oli räikeä esimerkki antisemitismistä nyky-Ranskassa.
Useiden kuukausien ajan hallitus ja jotkut tiedotusvälineet epäröivät kutsua murhaa antisemitismiksi, mikä sai kritiikkiä julkisuuden henkilöiltä, kuten Bernard-Henri Lévyltä. Hallitus myönsi lopulta murhan antisemitistisen motiivin. Hyökkääjä julistettiin rikosoikeudellisesti syyntakeettomaksi, kun tuomarit päättivät, että hän oli kokemassa kannabiksen kulutuksen vuoksi psykoottista episodia, kuten riippumaton psykiatrinen analyysi vahvisti. Päätöksestä valitettiin korkeimpaan kassaatio-oikeuteen , joka vuonna 2021 vahvisti alemman oikeuden päätöksen.
Murhaa on verrattu Mireille Knollin murhaan samassa kaupunginosassa alle vuotta myöhemmin ja Ilan Halimin (ei liity Sarah Halimiin) murhaan yksitoista vuotta aikaisemmin.
( Lähde: en.Wikipedia)
3) Pariisin Porte de Vincennesin Hyper Cacher -myymälän panttivankien otto oli islamistinen ja antisemitistinen terrori-isku, joka tehtiin 9.1.2015. Se oli viimeinen iskuista tammikuun 2015 alussa Ranskassa.
Hyökkäyksen tekijä Amedy Coulibaly on jo poliisin etsintäkuulutettuna Montrougesta kotoisin olevan kunnallisen poliisinaisen edellisenä päivänä tehdystä salamurhasta: hän meni sisään Porte de Vincennesin kosher-supermarketiin raskaasti aseistettuna. Hän tappoi välittömästi kolme ihmistä ja otti seitsemäntoista muuta panttivangiksi, joista yksi tapettiin pian sen jälkeen, mikä nosti kuolleiden määrän neljään.
Kuolonuhrit olivat:
Yohan Cohen, 20-vuotias, opiskelija ja kaupan työntekijä;
Philippe Braham, 45, IT-yrityksen myyntijohtaja ja Pantinin synagogan rabbin veli;
François-Michel Saada, 63, eläkkeellä oleva johtaja; Yoav Hattab, 21-vuotias, Tunisian kansalainen
Coulibaly väitti olevansa Islamilaisen valtion (ISIS) kannattaja vaati vapauttamaan kaksi Kouachin veljestä, joita Dammartin-en-Goëlen santarmi piiritti samaan aikaan heidän surmattuaan kaksitoista ihmistä Charlie Hebdoa vastaan tehdyssä hyökkäyksessä päivää aikaisemmin Pariisissa.
Panttivankitilanne kesti yli neljä tuntia. Se päättyi RAIDin, BI:n ja BRI:n poliisien suorittamaan hyökkäykseen, jonka aikana panttivankeja ei tapettu. Terroristi ammutaan kuoliaaksi, kun hän avasi tulen poliiseja kohti. Kolme poliisia ja panttivanki loukkaantuivat. Kaksi päivää Charlie Hebdon päämajassa tapahtuneen joukkomurhan jälkeen tämä uusi terrori-isku lisäsi jo ennestään huomattavaa julkista mielenkuohua Ranskassa. (Lähde: fr.Wikipedia)
5) Mireille Knoll (28. joulukuuta 1932–23. maaliskuuta 2018) oli 85-vuotias ranskalainen juutalaisnainen ja holokaustn selviytyjä, oka murhattiin hänen Pariisin asunnossaan 23. maaliskuuta 2018. Ranskan viranomaiset ovat kuvanneet murhaa virallisesti antisemitistiseksi viharikokseksi. Rikollisuudeksi, joka on sittemmin lisääntynyt Ranskassa.
Hyökkääjiä on kaksi, Yacine Mihoub ja Alex Carrimbacus. Milhoub, algerialaistautainen 29-vuotias Knollin naapuri, joka kärsi Parkinsonin taudista ja oli tuntenut hänet lapsesta asti, Carmibacus, 21-vuotias työtön. Kaksi epäiltyä meni asuntoon ja puukottivat Knollia yksitoista kertaa ennen kuin sytyttivät hänet tuleen. Vanhempi epäilty kertoi tutkijoille, että nuorempi epäilty väitti: ”Hän on juutalainen. Hänellä täytyy olla rahaa.” Kaksi epäiltyä ovat syyttäneet toisiaan puukotuksesta, ja toinen heistä väitti, että toinen huusi Allahu akbaria puukottaessaan häntä.
Pariisin syyttäjänvirasto luonnehti 23. maaliskuuta tapahtunutta murhaa viharikokseksi, murhaksi, joka tehtiin ” uhrin tiettyyn uskontoon todellisen tai oletetun kuulumisen vuoksi”. New York Times totesi: ”Nopeus, jolla viranomaiset tunnistivat Knollin murhan viharikokseksi, nähdään reaktiona suuttumukseen, mikä koski virallista vastausta aikaisempaan rikokseen, jota syyttäjiltä kesti kuukausia luonnehtia antisemitistiseksi”.
9.11.2021 Yacine Mihoub tuomittiin murhasta elinkautiseen vankeuteen. Alex Carrimbacus vapautettiin murhasyytteestä, mutta hänet todettiin syylliseksi antisemitistisin motiivein tehdystä varkauteen, josta hänet tuomittiin 15 vuodeksi vankeuteen. (Lähde en. Wikipedia)
Hautajaiskulkue, joka pidettiin 28. maaliskuuta, keräsi tuhansia surijoita, jotka kävelivät juhlallisesti Pariisin kaduilla. He kävelivät Place de la Nationilta Knollin kerrostaloon 11. kaupunginosassa. Knoll haudattiin Cimetière parisien de Bagneux’iin. Emmanuel Macron vieraili haudalla yksityishenkilönä tukeakseen perhettä. (Lähde en. Wikipedia)
