Pohjanmeren myrskyt | Uusi Suomi Puheenvuoro
Luin hiljattain kaksi kirjaa samasta aihepiiristä. Molemmat toiseen kertaan.
Kyseessä olivat tietokirjailija Markus Hotakainen Suomen säähistoria, Suomen ilmatieteen laitos, Helsinkikirjat, 2010 ja tiedetoimittaja Marcus Rosenlund, Sää joka muutti maailmaa, Schildts & Söderströms, 2019. Keskityn tässä Euroopan sääilmiöihin Pohjanmeren myrskyjen kannalta.
Oli tammikuu 1362 ja myrsky lähestyy Rungholtin satamakaupunkia tanskalaisessa herttuakunnassa nykyisen Saksan alueella. Ennen saapumistaan Pohjanmeren länsirannalle myrsky ylittää Brittein saaret tehden sielläkin valtavaa tuhoa, kokonaisia metsiä lakoaa maan tasalle samoin kuin monet asutuskeskukset rakennuksineen. Ja esimerkiksi Norwichin, Salisburyn ja Winchesterin katedraalit vaurioituvat pahoin. Rungholtin kaupunki häviää kolmessa päivässä ainaiseksi kartalta rantaviivan siirtyessä pysyvästi itään päin.
Saksassa tuota myrskyä kutsuttiin toiseksi Marcelleuksen myrskyksi, ensimmäisen ollessa vuonna 1219 molempien sattuessa ao. päivälle tai lähelle sitä. Noihin aikoihin yleistyneet myrskyt selittyvät ainakin osin viilentyneellä säällä pienen jääkauden tehdessä tuloaan. Vähitellen kylmenevä pohjoinen napa-alue ja jatkuvasti laajeneva merijää tarkoittivat pohjoisen ja etelän välisen lämpötilaerojen kasvua, joka sai myrskyrintamia aikaiseksi.
Tällaisissa tilanteissa myrskytuulen, nousuveden ja myrskynsilmässä vallitsevan erittäin alhaisen ilmanpaineen yhdistelmä voi nostaa merenpintaa metrikaupalla ja aiheuttaa esimerkiksi kuusimetrisiä hyökyaaltoja, kuten se teki Bangladeshiä kurittaneessa syklonissa vuonna 1991.
Näitä aikoja ennen elettiin Euroopassa keskiajan lämpökautta, joka vaikutti noin vuosina 950–1250. Tuolloin väkiluku kasvoi kohisten suotuisan lämpötilan lisäksi maatalouden muun tehostamisen ansiosta. Merkittävää kaupungistumista tapahtui ensimmäisen kerran sitten antiikin aikojen. Tuon myötä perustettiin ensimmäiset yliopistot ja rakennettiin upeita ja rakennusteknillisesti vaativia katedraaleja.
Lisäksi tuona aikana Länsi-Euroopan kannalta sotia käytiin vähän. Muslimi-invaasio oli pysäytetty jo 800-luvulla, ja puolestaan ristiretket ja noiden jälkeen mongoli-invaasio koskivat enemmän muita alueita. Viikinkienkin retket hiljenivät.
Kuitenkin tuo hyvä oli mennyttä 1200-luvun jälkeen. 1300 luvun alkupuolella pieni jääkausi toi mukanaan pakkasia, sateita, katovuosia tuhoisan nälänhädän ollessa 1315–1317. Lisäksi Eurooppaan oli saapunut mongolivalloittajien mukana rottien ja kirppujen levittämä musta surma. Joidenkin tutkijoiden mukaan kylmyys vielä lisäsi mustan surman leviämistä, koska rottien kuollessa kirput siirtyivät näistä ihmisiin.
Lieneekö sattumaa, mutta juuri kylmenneen ilmaston aikaan oli myös satavuotinen sota (1337 – 1453) Ranskan ja Englannin välillä.
Pieni jääkausi näytti Rosenlundin mukaan maailman mittakaavassa pahimmillaan vain yhden asteen 1900-luvun keskiarvoa kylmemmältä. Silti mainitut Euroopan lämpötilat saattoivat poiketa globaaleista arvoista selvästi. Tämä koskee yleisellä tasolla tietenkin mitä tahansa aluetta ja ajanjaksoa.
Vuonna 1287 toinen samoille seuduille osunut myrsky puolestaan avasi väylän Alankomaiden tulevaan Zuiderseehen, silloiseen turvealankoon ja lopulta tuo toinen Marcelleuksen myrsky huuhtoo turpeet Pohjanmereen ja tekee siitä suojaisan merenlahden. Tuon merenlahden rantamille tulleista kalastajakylistä johonkin perustetaan sittemmin Amsterdamin maailmanvaltaan yltänyt kauppakaupunki.
Noihin aikoihin edellä kuvatut myrskyt aiheuttivat suhteellisesti huomattavasti nykyistä suurempia henkilövahinkoja. Esimerkiksi tuon toisen Marcelleuksen myrskyn kuolonuhrien määräksi voidaan arvioida samaa suuruusluokkaa oleva määrä kuolleita kuin edellä mainitun Bangladeshin vuoden 1991 suurtulvan aiheuttamat 130 000 kuollutta. Pelkästään luotettavien sääennustusten puuttuminen ja tiedonkulun hitaus selittävät erosta suuren osan.
Tilanne muuttuu vasta lennättimen myötä 1800-luvun puolivälistä lähtien, jolloin Britanniassa alettiin kehittämään sääpalvelua lennättimellä saatujen havaintojen perusteella ja lennättimen välittämä.
Haasteellisimpiin merenrantoihin kuuluvatkin juuri esimerkiksi Pohjanmeren Alankomaiden tuntumassa olevat alavat rannat. Myrskyt ovat vaivanneet niitä suunnilleen koko tunnetun historian ajan. Vaikuttaa myös siltä, että rantaa syövä prosessi on ollut jatkuvaa jo pitkänkin aikaa. Esimerkkinä Saksan edustalla olevan Helgolandin kohtalo. Se oli viikinkiaikana 60 kilometriä leveä. 1300-luvulla leveyttä oli enää alle puolet tuosta. Myrsky myrskyltä se on pienentynyt nykyiseen kokoon, jossa pääsaari on Google-karttojen mukaan kutistunut luokkaa kilometrin kokoiseksi.
Helgoland nykyään, ilmakuva Carsten Steger, Wikipedia.
Kirjassa käydään läpi myös Pohjanmeren syntymistä jääkauden loppumisen myötä. Tuolloinhan Pohjanmeri oli suureksi osaksi maa-aluetta, jossa vaikkapa Thames oli laajentuneen Reinin vesistöalueen osana. Aluetta kutsutaan nykyään Doggerlandiksi, Doggermatalikon mukaan. Tuo matalikko on syvyydeltään vain 15–36 metriä, joten se oli ylängön tapainen aikana, kun merenpinta oli 120 metriä nykyistä alempana. Troolauksissa on löytynyt niin keihäänkärkiä kuin mammuttien luitakin.
Meren noustessa alue kutistui välillä nopeastikin, kunnes lopulta jäi kokonaan meren alle. Merenpinnan nouseminenhan päättyi vasta noin 7 000 vuotta sitten. Tuolloin olivat viimeisinä myös Pohjois-Amerikan mannerjäätiköt sulaneet.
Itse pohdiskelen että voisiko tuo rannan kuluminen olla jopa noista ajoista lähtien tapahtunutta. Pienessä mittakaavassahan lasten rantaleikeissä aallot syövät rannan hiekkarakenteita suhteellisen pitkään.
Pohdiskelen myös maankohoamisen vaikutusta. Jostain törmäsin väitteeseen, että kun täällä jää painoi maata alas, niin se jääalueen laitamilla pullisti sitä hieman ylös. Ja nyt jään vapauduttua tapahtuisi päinvastaista liikettä. Tuo ilmiö siis väitteen mukaan laskisi esimerkiksi Itämeren etelärannikkoa Saksassa. Wikipedian mukaan näin tapahtuu nytkin ainakin Puolassa. Olisiko tuo voinut vaikuttaa noihin Pohjanmeren ranta-alueisiin, vastaavia ongelmiahan on myös Thamesin suistossa. Pohdintaani siis.
Palataan Alankomaihin. Vuoden 1916 myrskyn ja Zuiderseen alueelle tulleen tuhotulvan jälkeen aloitetaan projekti tuon Zuiderseen muuttamisesta sisämereksi. Nimi muuttuu samalla IJsselmeeriksi.
Vuoden 1953 myrskyn ja tuhotulvan jälkeen myös muualle aletaan rakentamaan patojärjestelmiä, joiden yhteisnimeksi muodostuu Delta-projekti. Mainittu tulva nosti veden pintaa jopa 5,5 metriä. Pohjanmeren rannikoilla kuoli 2 500 ihmistä, joista 1 800 Alankomaissa. Myös Lontoon suojavalleja parannetaan; mm. 520 metriä pitkä ja 20 metriä korkea Thamesin tulvapato rakennetaan uudelleen.
Alankomaissa puolestaan aloitettiin vuonna 2006 jo 90-vuotiaan, entisen turvealangon, myöhemmän Zuiderseen ja siis nykyisen IJsselmeerin suojapadon uudistaminen. Heikäläisten rationaalinen ja pitkäjänteinen suhtautuminen ongelmiin on hatunnoston ansaitseva asia.
