Pakene itsesi tähden, äläkä taaksesi katso – Sateenkaari-ihmiset radikalisoituvien herätysliikkeiden kuristusotteessa
Osassa herätysliikkeitä, niin kirkon sisäisissä kuin vapaissa suunnissa, on käynnissä huolestuttava kehitys. Taustalla on maailmanlaajuinen ilmiö, missä on havaittavissa piirteitä vaivihkaisesta sulautumisesta osaksi poliittista ääriajattelua ja Suomi ei ole siinä suhteessa mikään poikkeus. Keskeinen ideologinen ajatushautomo löytyy USA:sta, missä vaikutusvaltaiset äärikristilliset toimijat ovat luoneet yksissä tuumin oikeistolaisten ääriainesten kanssa liittoutuman, jonka tarkoituksena on tuhota ihmisoikeudet, oikeusvaltio ja demokratia, eli kaikki se, mitä me pidämme länsimaisen järjestyksen perustana. Hyökkäyksen kohde on sama kuin Venäjän hallinnolla ja se ei ole suinkaan sattumaa. Ihmisoikeuksien osalta nimenomaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat tämän liittouman tulilinjalla, mikä näkyy konkreettisina osavaltiotasoisina ihmisoikeusrajoituksina jo nyt ja suunta on pahempaan päin.
Merkille pantavaa edellä kuvatussa tilanteessa herätysliikkeiden näkökulmasta on se, että niistä on tulossa poliittiseen ääriajatteluun kytkeytyviä yhteisöjä, missä ehdollistetaan uskomaan poliittisesti tarkoitushaluisia viholliskuvioita, salaliittoja ja disinformaatiota. Jokainen ymmärtää, että tällä ei ole mitään tekemistä kristillisen uskon kanssa, vaan kyse on herätysliikkeiden omaa kieltä käyttäen lankeemuksesta ja lopulta uskosta luopumisesta. Tämä ilmenee enenevissä määrin muun muassa sosiaalisessa mediassa, missä herätyskristillisyyteen identifioituvat levittävät avointa halveksuntaa ja vihaa erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Brutaalia käytöstä ja asennemaailmaa yritetään peitellä heittämällä väliin löyhiä puheita ”kristillisestä rakkaudesta” ja luonnollisestikin ”vainotusta seurakunnasta” ilman halua tunnustaa, että itse toimitaan vainoajina.
Jos konservatiivinen herätyskristillisyys kykenee painostamaan maallista yhteiskuntaa, on pakko kysyä, että mikä tilanne on niillä herätysliikkeisiin kuuluvilla, jotka tietävät olevansa sateenkaari-ihmisiä?
Kristilliset yhteisöt, jotka pitävät kulmakivenään henkilökohtaisimpien ja varsinkin synniksi koettujen asioiden tilittämistä ”luotetuille sielunhoitajille” ja toisinaan ”todistuspuheenvuoroissa” koko seurakunnalle, eivät monestikaan tunne sellaista käsitettä kuin ihmisen yksityisyys. Pahimmillaan kaikki se arkaluonteinen, mitä uskovainen on erehtynyt kertomaan, muuttuu yhteisössä enemmän ja vähemmän pahansuopien juorujen kohteeksi. Tästä ei aina pääse eroon edes uskonyhteisöstä lähtemisellä, vaan ”luopion” elämän riepottelu voi jopa yltyä. Uskovainen ei ole todellisuudessa ihmistä kummempi ja pahuus on pahuutta myös uskovaisen kohdalla. Illuusio yhteisön ja samalla uskovaisen ”jumalallisesta” erityisasemasta voi tehdä pahuudeksi tunnistettavasta entistäkin julmempaa.
Mitä homoseksuaalisuudesta vihjaaminen tai kertominen konservatiivisessa uskonyhteisössä sitten tarkoittaa? Sitä, että siirtyy ”tarkkailuluokalle” ja sellaista ”ei missään nimessä voi pitää” luottamuksellisena asiana eli jaossa on ylemmyyttä ”meille normaaleille”. Muu teatteri on sellaista, että sitä ei viitsi yksilöidä.
Käteen jäävät henkiset kärsimykset ja turhat yritykset saavuttaa oikeasti hyväksytyn asema samalla aavistaen, että sellainen ei ole tästä, eikä varsinkaan hengellisestä todellisuudesta. Mitään aitoa hyväksyntää ei ole eikä tule olemaan. Elä sitten tiukasti kaapissa, ”eheyttele” itseäsi tai yritä ”erityissyntisi tunnustaen” todistella, että olet ”paavillisempi kuin paavi itse”. Onko tällainen ihmisarvoista elämää? Ei varmasti.
Valitettavasti edellä kuvatussa ei ole mitään yliampuvaa ja sen herätysliikkeiden sisällä ansassa olevat sateenkaari-ihmiset tietävät omasta karvaasta kokemuksesta. Heille on olemassa yksi hyvä neuvo:
Pakene itsesi tähden, äläkä taaksesi katso.
Yksin ei tarvitse jäädä, sillä apua ja hyväksyvää yhteisöllisyyttä on tarjolla.