Odotahan vain, kun talvi tulee
Sininen hetki alkaa laskeutua. Hiki valuu pitkin selkää, naama luultavasti punoittaa mukavasti. Pukeuduin ehkä liian paksusti tänään mutta lumityöt on nyt tehty. Hyvä mieli on läsnä ja totta tosiaan lämmin myös!
Lunta luodessa palasi ajatuksiini muistot vuosien takaa. Olin vakavissa aikeissa muuttaa maalle kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa. Tämä herätti lähipiirissä ihmettelyä. Oli syksy. Läheisiltä tuli näkemyksiä laidasta laitaan, niin kielteisiä kuin myönteisiä. Ne myös omalla tavallaan auttoivat pohdinnassa, kun mietin, olisiko minusta tähän.
Asiat etenivät omalla painollaan. Talokaupat tehtiin loppuvuodesta 2015. Kutsuin kiinnostuneita ystäviäni talkoisiin ennen muuttoa. Toiset pitivät vähän hullun rohkeana päätöstäni ja epäilivät pärjäämistäni.
Muutto maalle oli meidän kolmas vuoden sisällä. Olimme saaneet ihmeellisillä tavoilla apua, ihan tuntemattomiltakin. Vanhat työkaverit auttoivat myös ja oli mukava palata Mikkeliin. Elämä oli muuttunut niin totaalisesti työn kuin ihmissuhteiden kannalta. Lapsilla oli kaksi kotia ja entinen työ sairaanhoitajana oli vaihtumassa yrittäjyyteen. Olimme totaalisesti elämänmuutoksessa.
Kun vuosi 2016 kääntyi kevääksi, vakavat aikeet toteutuivat ja muutimme maaseudulle. Kaikki näytti hyvältä. Moni asia sisällä loksahteli kohdalleen ja uutta opittavaa oli yllin kyllin. Nautin hiljaisuudesta ja uusista haasteista. Tutustuin naapureihin. Navetta oli tyhjillään joten sinne tuli kesäksi ystäväni taidenäyttely. Vein mainoksen kutsuna kylän kioskille, yksi tuli käymään.
”Kyllähän täällä kesällä kivaa on, mutta odotahan vain, kun talvi tulee.” Näin sanoi hyvä ystävä vieraillessaan meillä maaseudun rauhassa. Jäin pohtimaan, mitä kauheata siinä talvessa olisi. Mitä minun tulisi pelätä? Miten alkaisin varustautua?
Kesä tuli ja meni, lämpimillä keleillä sain apua ystäviltäkin mutta pimeän tullen vapaaehtoisia oli yhä vähemmän. Ei se mitään, odotin jo ensimmäisen talven haasteita mielenkiinnolla. Kuinka pärjäisin?
Syksy tuli ensin ja vanhempi lapsista aloitti eskarin kyläkoulussa. Ensimmäisessä vanhempainillassa kukaan ei tervehtinyt tai esittäytynyt. Menin itse esittäytymään. Opettajakin ilmoitti heti alkuun, että tämä ei sitten ole oikea paikka esikoululaiselle. Hämmästyin, mikä oli mennyt pieleen? Olinko erehtynyt? En. Paikka oli oikea mutta ei vaan opettajan mielestä. Tämä ei vaikuttanut hyvältä aloitukselta lapsen koulunkäyntiä ajatellen. Tuntui, ettei kylä eikä koulu toivottaneet meitä tervetulleeksi.
Ensimmäinen talvi alkoi, vuosi vaihtui. Lumi narskui kenkien alla ja lapset nauttivat, kun omassa pihassa saattoi laskea mäkeä ja tehdä lumilinnoja. Naapuri auttoi lumitöiden kanssa. Kaikki sujui mukavasti, vaikka hommia riitti. Talon lämmittämisessä oli opettelua, jännitti myös jäätyykö putket. Ehkä myös läheisillä oli välillä huolta meidän pärjäämisestä. Mutta niin vain selvisimme ensimmäisestä talvesta maaseudulla.
Uusi ihminen lapsineen astui kuvioihin seuraavana kesänä. Kyllä maalla tilaa riitti useammallekin. Tuumin silloin, että se talvikin olisi varmasti mukavampi yhdessä. Ja niin se olikin. Oli helpompaa kuin puita kantoi yhden sijaan kaksi ja työt jakautuivat. Mutta ehkä talvi oli kuitenkin sille toiselle liian rankka ja seuraavana talvena olin yksin. Kolmantena talvena oli lisäksi särkynyt sydän kannettavana.
Mutta talvi on talvi. Se ei kysy, oletko flunsassa tai rikki. Se ei kysy, onko sinussa virtaa. Ikävä kyllä monet itkut tuli itkettyä, koska toisinaan kävi myös niin, että apua ei vaan saanut. Koiralle oli vaikea löytää hoitajaa eikä yksin jaksanut kantaa liian isoja taakkoja. Talvet opettivat tärkeitä asioita omasta rajallisuudesta ja siitäkin, ketkä olivat todellisia ystäviä.
Tuli neljäskin talvi, josta ei nyt paljon erityistä muisteltavaa ole. Paitsi, että kyläkoulu oli lakkautettu ja lapsilla meni koulumatkoihin pari tuntia päivässä. Niin ja joku poikkeustilanne oli maan sisällä. Etäkouluaamuina lapset olivat iloisia ja virkeämpiä, kun saivat nukkua yli tunnin pidempään. Valkeajärven jäällä kävimme luistelemassa.
Viidentenä talvena haastetta aiheutti syksyllä rikkoutunut polvi. Ystävien ja naapurien apu oli silloin erityisen arvokasta. Se ei unohdu koskaan. Ja siitäkin selvittiin! Puiden kanto oli hyvää kuntoutusta polvelle, täytyi vain olla hieman varovainen.
”Odotahan vain kun talvi tulee,” soi muistoista mieleen, lumitöitä tehdessä. Oliko sanojalla tarkoituksena varoittaa? Olisiko sanoja ollut iloinen, jos olisin epäonnistunut? Olisinko sitten saanut kommentin, mitäs minä sanoin. Oliko tärkeää olla vain oikeassa?
Talvien myötä törmäsin myös ilmiöön, että yhteys ystäviin muuttui. Monia jäi vuosien varrella. Itsellä ei ollut enää kiinnostusta vanhoihin harrastuksiin ja kaikki aika meni mukavasti maalla touhutessa. Kutsuin kylään mutta yhä harvempi kävi, ei ehkä sattunut aikatauluihin tms. Uusia asioita tulvi elämään luonnosta ja luonnostaan. Talvi puhutteli kauneudellaan. Puheenaiheet vaihtuivat. Huomasin, kun ystäväni miettivät pukukoodia juhliin, minä tuumin, miten saan kalkkimaalattua navettaa ensi kesänä.
Tein töitä kotona ja opiskelin uutta ammattia. Uusia tuttavuuksia tuli elämään. He tosin asuivat eri puolilla Suomea. Mutta koulutus toi ihanan verkoston, jonka kanssa saattoi hetken jakaa yhteisiä kiinnostuksen kohteita, luonnon tutkimista ja yrttihulluutta. Näitä samanhenkisiä kyllä kaipaan aika ajoin elämääni.
Ja niin vain kävi, että nyt on menossa kuudes talvi. Ehkä tuo lause jäi silloin johonkin takaraivoon kummittelemaan. Se sai nyt myös miettimään, että asioita voi ilmaista niin monella eri tavalla. Hyvä tarkoitus voi tuntua pelottavaltakin. ”Nyt on kivaa mutta odotahan vain kun mörkö tulee.” Mikä mörkö ja kenelle?
Kiitos kun sain kertoa näistä talvisista kokemuksista maaseudulla. Uhkaavalta tuntunut lause ei tällä kertaa lannistanut ja kenties lopulta kyse oli omasta asenteestakin. Annoin itselleni mahdollisuuden tutustua talveen maalla. Maaseutu puolestaan on antanut monta mahdollisuutta kasvaa ja tutustua talveen itsessäni. Se on näyttänyt myös sen, miten hyvältä tuntuu naapuriapu.
Nykyään voin antaa itseni hengähtää talven sylissä. Kaikki turhanpäiväinen jää, vain perusasiat merkitsevät. Ja joskus kun oikein ihanasti käy, voi revontulet yllättää. Silloin voin kutsua lapset niitä katsomaan ja yhdessä saamme iloita luonnon kauneudesta ja leikistä.
”Nyt on kivaa mutta odotahan vain kun talven hiljaisuus, pimeys ja tähtitaivas sinut lumoavat.”
