Mitä vikaa on sanoa rakastavansa isänmaata?
Mielikuvat ja menneisyys vaikuttavat voimakkaasti siihen, miten jokin käsite tai sana särähtää korvaan. Isänmaan rakkaus on aikamoinen julistus ottaen huomioon kohteelle, jolle rakkauttaan julistaa. Toisaalta rakkaus sanana on ehkä jokseenkin saanut suhteettomat mittasuhteet, sillä rakkaus on yksilökohtainen kokemus ja täysin riippumaton kohteen tunneilmaisuista, eli tavallaan voisi väittää rakkaudenjulistuksen olevan siis itseasiassa suorastaan hyödytöntä.
Harvemmin rakkautta julistetaan hyödyn vuoksi – toki sitäkin tapahtuu -, vaan lähinnä tunneilmaisuna kertomaan muille, kuin myös itselle vahvistussanomana ja viestinä tietynlaisesta omistautumisesta. Mutta erikoisemmaksi rakkaudenjulistukset menevät silloin, kun sen nimissä syyllistytään tappoon tai murhaan varsinkin, jos rakkauden kohde on se johon teko kohdistetaan.
Sitä jota rakastaa, sitä kurittaa – vai suorastaan tappaa?
Toki rakkaudenilmaisumuotojen erikoisuudet on jo ”pyhässä kirjassa” nostettu esille erinäköisine uhrilahja-ajatteluineen – oman poikansa uhraamisilla jonkin suuremman tarkoituksen vuoksi -, joka palvelee tarinana varsin hyvin ajatusta uhrautua myös ”isänmaansa puolesta.” Ja onhan sille ollut hyvät perustelut vuosituhansia sitten, minkä takia näitä uhrautumistarinoita on täytynyt rakentaa, kun on lähetetty orjia ja osattomia aika varmaan kuolemaan.
Isänmaa-käsite lähimenneisyydestä ainakin itselläni särähtää korvaan monestakin syystä, joista yksi on jo lähtökohtainen ajatus omistusmuodosta, jossa istutaan vain valmiiseen pöytään ottamaan kaiken itsestäänselvyytenä. Rakkaudenjulistus isänmaalle kuulostaa suoraan sanottuna samalle, kuin epävarman puolisoaan hakkaavan todistelu omistautumisesta kumppanilleen kunnes kuolema erottaa. Jonkun mielestä ne vakavat kirkollisvalat ovat niin kauniita, vai olisiko sittenkin julkinen laiton uhkaus?
Eikös sen rakkauden pitänyt mennä niin, että sitä jota rakastaa, sen päästää myös menemään?
