Millä perustein taiteilijat kuvittelevat voivansa elää yhteiskunnan varoin
”Mietityttää, mitä järkeä on ottaa mitää sijaisuuksia vastaan.” Näin avaa HS tuoreita sosiaaliturvan uudistuksia. Artikkelissa on haastateltu ensimmäisenä helsinkiläistä taiteilijaa, joka on tähän saakka pärjännyt apurahattomat kaudet tekemällä musiikkikeikkoja nobodyna, eli suurelle yleisölle täysin tuntemattomana artistina. Ei ihmekään, ettei leipä ole ollut em. taiteilijalle kovinkaan leveää.
Taidetta ja kulttuuria pidetään jossain määrin synonyymeina keskenään. Taitavat ja taitojensa vuoksi menestyvät taiteilijat pärjäävät varsin leveästi, eivätkä kaipaa apurahoja sen enempää kuin almujakaan. Kaikista itseään taiteilijoina pitävistä ei kuitenkaan ole menestyjiksi ja siitä he voivat syyttää ainoastaan itseään. Jos taide on yleisön silmissä arvotonta, niin voiko sellaista kutsua edes taiteeksi ja eikö ole jo odotusarvoista, ettei kelvottomalla taiteella pysty elättämään itseään.
Olen itse siinä määrin konservatiivinen, etten kykene näkemään kaikkea taiteeksi väitettyä roskaa taiteena. En ainakaan sen arvoisena, että roskan tekijää pitäisi elättää yhteiskunnan varoin.
”Tuntuu pikemminkin nöyryyttävältä lähetellä hakemuksia aloille, joihin ei ole pätevyyttä, kuten asiakaspalvelutyöhön puutarhamyymälöihin.”
Itsestäni tuntuisi nöyryyttävältä, jos minua ei valittaisi edes mihinkään koulutusta vaatimattomaan, eli vaatimattomaan työtehtävään.
Sosiaaliturvan tehtävä ei ole toimia kansalaispalkkana, vaan taata minimielintaso, jolla pysyy hengissä. On varsin järkeenkäypää, ettet voi olla samaan aikaan työtön ja tehdä satunnaista keikkatyötä, muussa tapauksessa kustaan aivan oikeasti työttömien ja kaikin keinoin työtä etsivien kintuille. Yhteiskunnassa on edelleen avoinna työmahdollisuuksia, joihin ei edellytetä korkeakoulututkintoa. Jos taide ei elätä, aina voi kokeilla vaikkapa vartijan, bussikuskin tai lähihoitajan töitä. Näistä kaikista saa sen verran palkkaa, että lapsilleen voi hankkia edes kerran vuodessa uusia vaatteita kirpputorien sijasta.
Toisessa haastattelussa tradenomiopiskelija itsee kovaa kohtaloaan, kun tulot pienenevät 70 eurolla kuukaudessa ja Vicky Rostia lainatakseni:” ja koko elämä romahtaa.”
Tunnen lukuisia tradenomi- ja muita ammattikorkeakouluopiskelijoita, jotka tekevät töitä opiskelun ohessa ja valmistuvat määräajassa. Ei heillä tee rahasta tiukkaa tai eivät ainakaan kehtaa valittaa julkisesti.
Tässä tullaan samaan kysymykseen kuin taiteilijoilla. Kannattaako elämää rakentaa pelkästään yhteiskunnan tukien varaan? Tradenomiopiskelijalla pitäisi itse asiassa olla jo verkostoja valmiina työelämän suuntaan, jos aikoo ylipäätään joskus töihin mennä tai päästä. Ihmettelen siis, miksi ei ole muita tuloja kuin opintolaina ja opintotuki, jolloin elämä romahtaa ja on lähdettävä takaisin äidin helmoihin, kun valtio leikkaa tuloista 70 euroa. Tuon 70 euroa säästää, kun jättää parit opiskelijailtamat väliin.
En kirjoita kokemusasiantuntijana, koska en ole ollut yli 40v. työurallani päivääkään työttömänä. Kirjoitan ihmettelevänä veronmaksajana.
