Luokkatausta ja häpeä. Rööperiin en enää kaipaa niin – vaikka kaipaankin.
Kun näin Helsinki vanhoissa kuvissa FB-ryhmässä kuvan kahdesta kadunlakaisijanaisesta, se nostatti minussa voimakkaita omakohtaisia tuntemuksia ja muistoja.
Kunnia vanhan ajan työnaisille ja työmiehille. He ovat nykyisen talouden todellinen perusta.
Jos oikein muistan, mukavan Lahja-tätini mukava mies oli ensin jonkinlaisissa tehdastöissä. Sitten tuli lopputili ja viimeiset työvuotensa 1970-luvun alussa hän harjasi katuharjalla Rööperin katupölyjä. Muistaakseni keuhkotauti siitä ja tupakasta seurasi.
Kun tulin ratakadun Norssista ja menin kotiin slummi-Rööperiin Merimiehenkadulle, törmäsin tädin mieheen välillä kadulla. Juttelimme hetken.
Ihmisen mieli on sangen monimutkainen ja moniulotteinen. Tunsin sääliä ja ehkä jonkinlaista myötähäpeää siitä, että Väiski oli väheksytyssä ja sosiaalisesti halveksitussakin asemassa kadunlakaisijana. On mahdollista, että tunsin myös häpeää siitä, että sukulaiseni oli tuossa asemassa.
Kysymys luokkataustan aiheuttamasta häpeästä – ja myös ylpeydestä! – on mielenkiintoinen ja tärkeä semminkin, kun siinä seikkaillaan itsellekin vaikeasti avautuvassa tunteiden kaleidoskoopissa. Toisen luokkaposition omaavalle se on vielä ylen paljon vaikeammin tavoiteltava tehtävä.
Poliittisella 70-luvulla työläistausta oli vasemmiston piirissä myös taistelevan sankarillisen, todellisen tai kuvitellun työläismytologian mukaisesti ylpeyttä aiheuttava seikka tiedostavissa ihmisissä. Osa porvarillistaustaisista radikaaleista saattoi hävetä ja pyydellä anteeksi luokkataustaansa.
Luokkataustalla ja häpeällä on sangen selviä vaikutuksia elämänkohtaloihin ja välillä hyvinkin konkreettisia vaikutuksia koulunkäyntiin. Puhumattakaan kodin materiaalisten resurssien vähäisyyden vaikutuksista.
Luokallani Norssissa suunnilleen kaikki koulunsa keskeyttäneet olivat työväenluokkaisesta taustasta. Ylioppilasvuonna minä taisin olla ainoa työväenluokkainen, proletaari, plebeiji, kastiton.
Jos ja kun oma luokkatausta aiheuttaa enemmän tai vähemmän häpeää, silloin sillä on vaikutuksia mm. keskittymiskykyyn ja motivaatioon. Toki joillekin häpeän voittaminen ainaisella suorittamisella on yksi selviytymiskeino.
Luokkataustani porvarillisessa luokassani herätti vain kerran pilkkaa. Noin kymmenen huoneen luxusasunnossa arvoalueella asunut luokkakaveri kysyi minulta:
– Mikä on se roskalaatikon numero, jossa sinä asut?
Tuntui se pahalta. Ja se oli monessa mielessä osin totta. Silloin 60-luvulla Rööperi oli laitakaupunkia, josta saattoi ostaa Helsingin halvimpia asuntoja. Talojen likaantuneet maalit olivat peräisin niiden rakennusvuosilta. Usein 1910 – 1930-luvuilta. Monen pihan perältä löytyi pieni metallisorvaamo tai vastaava työläisammatin harjoittajan pieni verstas.
Minua sekä surettaa, suututtaa, että huvittaa, kun nykyään kuulee niin usein, että jokainen on oman onnensa seppä. Toki joskus niin on.
Mutta suurta kuvaa ajatellen tuollainen ajatus on harvinaisen kaukana elämän realiteeteista – ja tutkimustuloksista. Kun nykyään yhä enemmän sosiaalinen vuorovaikutus tapahtuu internetin ja kapeiden sosiaalisten kuplien kautta, silloin toisenlaisen sosiaalisen todellisuuden sfäärin hahmottaminen ja tajuaminen omakohtaisesti käy yhä hankalammaksi.
Ja se kiinnostaa yhä vähemmän. Se saattaa myös pelottaa. Kun nuo Toiset ovat muualla piilossa, voi tuntea olonsa ja mielensä harmonisemmaksi omassa pienessä todellisuudessaan, jonka projisoimisen, heijastamisen muualle voi sitten kuvitella olevan kuva noiden Toisten todellisuudesta. Vaikka tietääkin, että erilaisia Ne ovat. Ja siksi pelottavia ja tuomittavia.
Monessa mielessä yhteiskuntamme on muuttunut yksiulotteisemmaksi, yksiarvoisemmaksi, ristiriitaisemmaksi, hajaantuneemmaksi, yksilökeskeisemmäksi, vihaisemmaksi ja välinpitämättömmäksi, vaikka merkittäviä vastakkaisia prosesseja on myös tapahtunut,
Veikko Tarvainen
veikonvenytys.fi
2.6.2024
