Luodaan uusi Nato | Uusi Suomi Puheenvuoro
Turkin presidentin ilmoitus, että Ruotsin on enää turha odottaa sen hyväksyvän maan Nato-jäsenyyttä, on vastakkaisista vakuutuksista huolimatta herättänyt uudelleen henkiin kysymyksen mahdollisesta ”Alleingangista”, Suomen liittymisestä Natoon vaikka Ruotsi ei (ainakaan yhtä aikaa) sinne pääsisikään.
Lisäksi on nyttemmin alkanut nostaa päätään sekin uhka, että Turkki (ja sama pätenee Unkariinkin) ei itse asiassa ollenkaan halua jompaa kumpaa tai kumpaakaan maata Natoon, ja että niiden venkoilut ovat olleet vain tämän viimekätisen kannan peittelyä. Olen taipuvainen ottamaan tämän mahdollisuuden vakavasti, vaikka sen todenperäsyys onkin testaamatta. On myös mahdollista, että tämä ei ole ollut niiden alkuperäinen ajatus, mutta että se on sellaiseksi prosessin kuluessa muodostunut. Oli miten oli, jäsenyyden toteutumisen tiellä on nyt ikäviä esteitä.
Asian julkinen debatointi ei ole tälläkään kertaa ollut selkeän ajattelun malliesimerkki, ja Turkin presidentti näkyy pystyvän juoksuttamaan ”kommentariaattia” kuin sananlaskun aasia, jonka nenän edessä heilutetaan porkkanaa. Ensinnäkin, vaikka asiantuntijat ja asiaa vakavasti harrastavat eivät tätä muistutusta tarvitse, näyttää kuitenkin olevan tarpeen muistuttaa, että kun puhutaan Suomen mahdollisesta päätöksestä liittyä Naton jäseneksi ilman Ruotsia, Suomi itse ei voi liittymispöytäkirjaansa ratifioida ennen kuin molemmat venkoilijat ovat sen ratifioineet. Tätä tosiseikkaa vasten olen ollut hieman ymmälläni vaatimuksista tehdä tämä Suomen eduskunnassa ennen kuin se on noissa maissa tapahtunut ja siitä on saatu virallinen ilmoitus. Toivottavasti se on tarkistettu juridisesti mahdolliseksi, mutta sen tarkoituksenmukaisuus jää siinäkin tapauksessa hämäräksi.
Presidentti Erdoğan on nyttemmin sanonut, tosin monitulkintaisesti ja sisällyttäen vihjeeseen varoituksen/uhkauksen olla tekemättä samaa virhettä kuin Ruotsi, että se voisi ehkä harkita Suomen Nato-jäsenyyden hyväksymistä, mutta että Ruotsin tie on tukossa. Tyylilleen uskollisesti – tekee melkein mieli vastahakoisesti ihailla tämän tyylin röyhkeyttä – Turkin edustajat edellyttävät tämänkin ehdoksi molempien hakijamaiden ja Naton pyyntöä. Ruotsinkin pitäisi siis pyytää, että älkää meitä ottako, ottakaa Suomi! Itse uskon Turkin ratifiointiin heti sen jälkeen, kun se on tallettanut sitä koskevan asiakirjan Yhdysvaltain hallituksen huostaan ja siitä on saatu Yhdysvalloilta ilmoitus. En ennen sitä. Jos tilaisuus kuitenkin tulisi ja Suomi sitä käyttäisi, sillä olisi seurauksia Ruotsissa mutta vielä enemmän muissa Nato-maissa. Ne eivät näillä näkymin olisi positiivisia. Suomi on näet Natolle houkutteleva jäsenmaa Ruotsin kanssa, ilman sitä rasite.
Erdoğanin todellisia aivoituksia on vaikea tietää, mutta ainakin yhden todennäköisen motiivin tässä peliliikkeessä voi nähdä: yrityksen repiä hajalle Ruotsin ja Suomen yhteisrintama ja luoda ristiriitoja näiden välille. Mitä hän sillä uskoo saavuttavansa, on vaikeampi nähdä, sillä loogisemmalta vaikuttaisi, että hän pitäisi Suomenkin kohdalla kiinni ratifioinnin auki pitämisen muodostamasta kiristysotteestaan. Riippumatta siitä, haluaako hän (ja/tai Unkari) ollenkaan Ruotsia ja Suomea Natoon, on hänellä (kuten olen aikaisemminkin näillä palstoilla argumentoinut), voimakas motiivi vitkuttaa ratifiointiaan mahdollisimman pitkälle, koska sillä hetkellä kun se vitkuttelusta luopuu ja on ratifioitu, tämän asian käyttöarvo painostus- ja kiristyskeinona niin kahden hakijamaan kuin muiden Nato-maidenkin suuntaan katoaa. Eräät asiantuntijat ovat kyllä muistuttaneet, ja ovat oikeassa, että tuo käyttöarvo katoaisi myös siinä tapauksessa, että Turkki tai Unkari ilmoittaisivat lopullisesti hylkäävänsä Ruotsin ja/tai Suomen jäsenyydet, mutta eivät nämä kaksi vaihtoehtoa ole samanarvoiset, sillä hylkäämisen voi peruuttaa, tapahtunutta ratifiointia ei voi. Se on kai käynyt selväksi, että puheiden peruminen ei näitä kavereita hävetä.
Itse asiassa ratifiointia seuraa enemmänkin: kaikki jotka ovat varsinkin Turkin menettelystä ärsyyntyneet, pystyvät maksamaan sille potut pottuina (Unkari on toistaiseksi päässyt vähän kuin koira veräjästä, koska lähes kaikki huomio on varsinkin EU:n rahoituspäätösten jälkeen kohdistunut Turkkiin). Millään osapuolella ei ole siihen enemmän syytä kuin Suomella, joka on Nato-hakemuksellaan ottanut lähes eksistentiaalisen turvallisuuspoliittisen askeleen. Mitä intressejä nimenomaan Turkki arveleekin pystyvänsä kiristyspolitiikallaan ajamaan, ne eivät ole sille lähestulkoonkaan eksistentiaalisia. Se on kyynisesti pelannut Suomen turvallisuudella omia pelejään, valehdellut ensin päin naamaa, että hyväksyy vaikeuksitta Suomen Nato-jäsenyyden ja sitten vetänyt siltä maton alta. Se ei heti eikä hevin unohdu, eikä sitä pidäkään unohtaa.
Valtionjohto ei tietenkään voi tätä ääneen sanoa, varsinkaan nyt, mutta minä voin, ja sanon. Turkille tämä näköala on lisämotiivi pitää kiinni vastarinnastaan, jos kohta siihen on tietenkin muitakin syitä.
Vaikka Turkin (ja Unkarin) viimekätisenä motiivina ei olisikaan estää jäsenyys kokonaan, mutta varsinkin jos näin kuitenkin on, on kysyttävä, mitä asialle voi tehdä. Se riippuu tietenkin siitä, kuinka voimakas Turkin motiivi on, mutta ilmeistä on, että se mitä on tehty tähän asti ei ole riittänyt, ja onpa jopa voinut kasvattaa sen ruokahalua.
Erilaisia temppuja on ehdotettu, varsinkin piireistä, joilla ei juuri ole kokemusta kansainvälisen politiikan ja sopimusjuridiikan aloilta. Ei asia juridiikkaan viime kädessä kaadukaan, vaan siihen, mitä on poliittisesti kanttia tehdä. Ruotsi ja Suomi eivät voi tehdä paljonkaan, ja ovat kai itse asiassa jo tehneet sen mikä on tehtävissä, ja joka tapauksessa sen mitä kannattaa tehdä; viimemainitusta näkökulmasta ehkä jo liikaakin. Jäsenyyden hyväksyneet ja jo ratifioineet Nato-maat sen sijaan kyllä voisivat tehdä enemmänkin, eikä se olisi välttämättä kovin monimutkaistakaan.
Oma reseptini (pannen nyt syrjään sen, että olen epäileväinen mainitun poliittisen kantin löytymisen suhteen) olisi seuraavanlainen. Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyyden ratifioineet Nato-maat tekisivät yhdessä ensin mainittujen kanssa uuden puolustusliittosopimuksen, joka olisi sisällöltään identtinen Naton peruskirjan kanssa (pois lukien muutamat vuoden 1949 kansainväliseen tilanteeseen liittyneet ja sittemmin vanhentuneet määräykset). Lisäksi sopimukseen kirjoitettaisiin, että ne ylläpitävät keskenään kaikki Naton puitteissa sen perustamisen jälkeen luodut oikeudet ja velvoitteet sekä sen institutionaalisen koneiston ja käytännöt, jotka on vuosien mittaan pystytetty puolustusvelvoitteen toteuttamisen tueksi.
Nykyinen Nato jätettäisiin voimaan sen nykyisten 30 jäsenmaan välille. Tämä uusi sopimus raukeaisi automaattisesti kaikkien nykyisten Nato-maiden ratifioitua Ruotsin ja Suomen Natoon liittymispöytäkirjat. Entä jos Turkki (ja Turkin vanavedessä Unkari) tekisikin totta taktiselta peliltä kuulostavasta vihjailustaan ratifioida Suomen liittymispöytäkirja mutta ei Ruotsin? Ei hätää, tehtäisiin aivan sama sopimus ”uudesta Natosta”; Suomikin vain olisi siinä tapauksessa jäsen molemmissa niin kauan kuin Ruotsi olisi ulkona ”vanhasta”.
No, tämä ei varmastikaan toteudu, koska sitä poliittista kanttia näin radikaaliin ratkaisuun ei taida löytyä, mutta jos Turkki ja Unkari halutaan saada irtaantumaan poteroistaan, jotain paljon järisyttävämpää kuin tähänastiset yritykset siihen tarvitaan. Niiden de facto marginalisointi Natossa, jota ehdotukseni toteuttaminen merkitsisi, voisi olla sellainen järistys. Pelkkä uskottava uhka siitä voisi riittää, mutta sen olisi todella oltava uskottava. Pienemmät viritelmät kuten kahdenväliset tai jonkun pienen poppoon kuten pohjoismaiden tai edes JEF-maiden väliset turvatakuut eivät tarpeeksi järisyttäisi ja voisivat jopa olla niille mieleen. Myötäilyllä ja pikku myönnytyksillä on vain kasvatettu niiden ruokahalua; autokraatit, olivatpa asemansa jo saavuttaneet tai vasta siihen pyrkimässä, tokenevat vain uhkan edessä.