Kumpi vaarantaa turvallisuuttamme enemmän, ilmastonmuutos vai ilmastopolitiikka?

Tarjouksia:

‘Don’t worry, my integrated assessment model says we can hit the landing on the other side!”(kuva on lainattu Roger J. Pielke jr The Honest Broker -sivustolta)

Ilmastonmuutos ja turvallisuus – esitelmä Arvofoorumissa 21.3. Helsingissä

Kun lähdin politiikkaan noin neljännesvuosisata sitten, pidin ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta ihmiskunnan suurimpana uhkana. Se oli tärkein syyni lähteä ehdolle eurovaaleihin 1999. En kuitenkaan ole enää pitkään aikaan ajatellut aivan niin. Siksi on paras tarkentaa heti tämän lyhyen esityksen alkuun, että tuo otsikko pakottaa minut kysymään rehellisesti: kumpi vaarantaa turvallisuuttamme enemmän, ilmastonmuutos vai nykyinen ilmastopolitiikka. Joudun tietenkin perustelemaan näin röyhkeän kysymyksen. Ja korostan, etten vähättele ympäristöongelmia.

Yritän selittää, miksi itseään vastuullisena ja ympäristötietoisena pitävän ihmisen ilmastohuolestus muuttuu ilmastoturhautumiseksi ja kriittisyydeksi valittua linjaa kohtaan. Nykyään ajattelen, että esimerkiksi köyhyys ja energiapula ovat ilmastonmuutosta vakavampia ongelmia. Olen tietenkin selityksen velkaa, mitä tapahtui lainsäätäjän uran aikana? Velkaa olen maksanut väitöskirjassani (2014) tai kirjassani Ilkeitä ongelmia – tarinoita politiikasta (2020), jossa kuvaan millaisia virheitä ilmastopolitiikan nimissä on tehty, virheitä, jotka ovat koituneet valitettavasti usein myös ympäristön vahingoksi.

Liioittelua, mutta ei tutkijoiden kynästä

Ajatteluni kehitykseen oli monta syytä: tärkeimpänä haluan mainita ilmastopaneeli IPCC:n raportit, joiden tieteelliset osuudet eivät anna lainkaan yhtä negatiivista kuvaa tilanteesta kuin raporteista päättäjille tehdyt tiivistelmät (Summary for Policymakers, SPM). Tuo ero alkoi ihmetyttää. Ne tiivistelmät eivät ole kuitenkaan enää tutkijoiden tekstiä, vaan aktivistien – ja noista aktivistien tiivistelmistä syntyvät puolestaan lehtijutut, jotka jo sisältävät liioittelun liioittelua.

Ei nimittäin ole yhtään tieteellisempää sanoa, että ilmastotulevaisuus on katastrofaalinen kuin sanoa, että se tulee olemaan haalea, koska nämä molemmat vaihtoehdot, ja lukuisat muut siltä väliltä sisältyvät ilmastomallinnusten skenaarioihin. Ylipäätään dead line –retoriikka tai deadlineismi ja kuilunreunavietti ei tule IPCC:n raporteista vaan liioittelevista uutisista. Toisekseen liioittelu ei auta psykologisesti vaan pikemminkin lamauttaa. Keinotekoiset deadlinet eivät auta myöskään poliittisesti tai moraalisesti.

Tästä liioittelusta esimerkkinä ovat lukuisat lehtijutut, joissa yhdistetään kaikenlaiset sään ääri-ilmiöt ilmastonmuutokseen, toisin kuin viimeisin tieteellinen arviointiraportti AR6. Kuten näkyy, monesta asiasta todetaan, että kyseisestä seikasta vallitsee alhainen tieteellinen varmuus (low confidence). Tässä on sitaatteja suoraan IPCC:n raportista,

An increase in heat extremes has emerged or will emerge in the coming three decades in most land regions (high confidence)
There is low confidence in the emergence of heavy precipitation and pluvial and river flood frequency in observations, despite trends that have been found in a few regions
There is low confidence in the emergence of drought frequency in observations, for any type of drought, in all regions.
Observed mean surface wind speed trends are present in many areas, but the emergence of these trends from the interannual natural variability and their attribution to human-induced climate change remains of low confidence due to various factors such as changes in the type and exposure of recording instruments, and their relation to climate change is not established. . . The same limitation also holds for wind extremes (severe storms, tropical cyclones, sand and dust storms)

– ja kuten voi huomata, vain äärimmäisten lämpötilojen (extreme heat) lisääntymisestä on seuraavan kolmen vuosikymmenen aikana high confidence, korkea luottamus tai varmuus. Alhainen luottamus tai tieteellinen varmuus ilmastonmuutoksen vaikutuksesta ääri-ilmiöihin koskee suurinta osaa ilmiöistä: kuten runsaita sateita, vesi- ja jokien tulvien esiintymistä, kuivuuden esiintymistä, tuulen nopeutta, kovia myrskyjä, trooppisia sykloneja, hiekka- ja pölymyrskyjä.

Tässä IPCC:n omasta raportista graafi, joka kuvaa tilannetta. Asia on näytetty väripalkeilla. Valkoisella on ne alueet, joilla havaitut sääilmiöt eivät erotu luonnollisesta vaihtelusta.

Eli IPCC AR6 tulkitsee tilannetta siten, että signaali ilmastonmuutoksesta ei ole vielä ilmaantunut luonnollista vaihtelua pidemmälle seuraavien ilmiöiden osalta eli että nämä ilmiöt edelleenkin mahtuvat luonnollisen vaihtelun piiriin: Jokien tulvat,runsaat sateet ja runsaat tulvat, maanvyörymät, kuivuus (kaikki tyypit), voimakkaat myrskyt, trooppiset syklonit, hiekka- ja pölymyrskyt, rankka lumisade ja jäämyrskyt, rakeet, lumivyöryt, rannikoiden tulvat, meren lämpöaallot.

Lisäksi ilmastonmuutossignaalin syntymistä ei odoteta edes äärimmäisen RCP8.5-skenaarion mukaan vuoteen 2100 mennessä minkään näiden kohdalla lukuun ottamatta voimakkaita sateita ja tulvia ja sitäkin vain keskinkertaisella varmuudella.

Tulee muistaa, että kaikki edellä mainitut ilmiöt kuuluvat ilmaston luonnollisen toimintaan. Ehkä joillekin on syntynyt mielikuva, että terve ilmasto on sellainen, jossa mitään äärevää ei tapahdu. Näin ei tietenkään ole. Ja kun puhumme ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta, kyse on siitä, mikä alkaa poiketa luonnollisesta vaihtelusta niin, että sen voi tilastollisesti jo erottaa. Luonnollista vaihtelua havainnollistaa seuraava graafi, joka kuvaa Niilin vedenpinnan korkeutta 900 vuoden ajalta. Sinisenä näkyy sää, punaisena ilmasto. Sää ja ilmasto ovat kaksi eri asiaa. Ilmastossa on kyse noin kolmenkymmenen vuoden keskiarvosta – sää vaihtelee, ilmasto muuttuu.

Satunnaisia lukuja ja mittakaavan kadottamista

Kun aloin toden teolla opiskella ilmastonmuutosta ja lukea IPCC:n raportteja, törmäsin moniin vaikeisiin kysymyksiin, myös lukujen satunnaisuuteen. Nekin vaikuttivat tapaani ajatella. Ensinnäkin peruskysymys on: miten meille valikoituivat ilmastotavoitteet maailmassa, jossa ilmasto muuttuu jatkuvasti ja josta tiede kertoo meille, että esimerkiksi keskiajalla on ollut lämpökausi, jota ei ainakaan ihmisen aiheuttama hiilidioksidi saanut aikaan? Miten löydämme sen oikean lämpötilan, jota Pariisin sopimuksen perusteella ei saa ylittää yli 1,5 asteella, ja jonka ylittämisestä seuraa katastrofi?

IPCC on määritellyt ”esiteollisen ajan” vertailulämpötilaksi vuosien 1850 – 1900 välisen ajan keskilämpötilan. Periodia 1850-1900 nimitetään esiteolliseksi, koska ihmisen CO2-päästöt eivät väitetysti vaikuttaneet globaaliin lämpötilaan. Vielä AR5:ssä se oli vuoden 1750 lämpötila, josta ei ole mitään mitattua tietoa. Se oli aurinkojakson maksimivuosi, ja auringontutkijat ehdottivat, että otettaisiin muutama vuosi aiempaa (1746), jolloin oli minimivuosi. Kun IPCC sitten otti yli 100 vuotta myöhemmän vertailuarvon ja lisäksi 50 vuoden keskiarvon, niin kysymys on edelleen epätarkasta asiasta, sillä puhutaan ns. maapallon keskilämpötilasta ja sen muutoksesta. Mutta tuolloin 1850 – 1900 maapallolla oli kovin vähän mittausasemia (lähinnä vain Euroopassa ja USA:ssa), joten emme tiedä millään järkevällä tarkkuudella, mikä se ”maapallon keskilämpötila” on tuolloin ollut. Jotain kuitenkin ”tiedämme”: 1,5C yli tuon aikajakson keskiarvon tulkitaan ”katastrofaaliseksi” maan ilmastolle. Tosin tuo 1850-1900 lienee ollut ehdottomasti pahin puolivuosisata ihmiskunnalle ilmastomielessä (Lähde: Mike Davis, Late Victorian Holocausts: El Niño Famines and the Making of the Third World.) Tuolloin vallitsi äärimmäinen kuivuus Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. 1870 oli painajaismainen vuosikymmen, jolloin 4% ihmiskunnasta kuoli nälkään ja tauteihin, usein syynä kylmyys. Nykyväestöön suhteutettuna se merkitsisi 320 miljoonaa. 1880-luku oli äärimmäisen kylmä. Voidaan siis ajatella, että se ei ainakaan ole mikään optimaalinen lämpötila. Mikä siis se voisi olla? Ei siitä ole konsensusta.

Monet korostavat ilmastotoimien kiireellisyyttä ja ensisijaisuutta kaikkeen muuhun politiikkaan verrattuna nimenomaan siitä syystä, että ilmastonmuutos tappaa ihmisiä. Tähän on pakko tuoda mittakaavaa. Sata vuotta sitten säihin liittyvät katastrofit tappoivat puoli miljoonaa ihmistä joka vuosi. (Lähde: Our World in Data) Tänään, nousevista lämpötiloista huolimatta, mutta sen ansiosta, että meillä on vähemmän köyhyyttä ja enemmän sopeutumiskykyä, kuivuudet, tulvat, hurrikaanit ja äärimmäiset lämpötilat tappavat noin 20 000 ihmistä vuodessa – 95 prosenttia vähemmän, huolimatta väestön moninkertaistumisesta.

Suomen 1860-luvun nälkäkatastrofissa kuoli arviolta 270 000 ihmistä, ja Euroopassa viimeinen nälänhätä tappoi noin 10 % väestöstä. Syynä olivat epäsuotuisat sääolosuhteet, jotka johtivat useiden perättäisten satojen epäonnistumiseen. Kylmyys on aina tappanut moninkertaisesti enemmän kuin lämpö. Brittiläisessä The Lancet -lehdessä julkaistussa tutkimuksessaanalysoitiin tietoja yli 74 miljoonasta kuolemantapauksesta 13 maassa vuosina 1985-2012. Kuolemista 5,4 miljoonaa liittyi kylmyyteen, 311 000 kuumuuteen.

Ne, jotka alkoivat käyttää fossiilista energiaa, eivät tehneet sitä pahuuttaan tai ahneuttaan vaan pelastaakseen ihmishenkiä. Se teki elämästä turvallisempaa ja helpompaa. Google tietää kertoa, että viime vuosisadalla maailman keskilämpötila nousi 1.3°C noista hyytävän kylmistä ajoista

Keskilämpötilan noususta huolimatta (tai sen ansiosta) viime vuosisadalla:
– Maailman väkiluku viisinkertaistui. Nyt maapallolla elää 8 miljardia ihmistä.
– Vuosisadan alussa keskimääräinen eliniänodote oli 32 vuotta. Vuosisadan loppuun mennessä se oli noussut 73 vuoteen.
– Väkiluvun viisinkertaistuessa henkeä kohti laskettu bruttokansantuote seitsenkertaistui.
– Lukutaitoisten suhteellinen osuus nelinkertaistui.
– Ruoan tuotanto per capita nousi 35%
– Äärimmäisessä köyhyydessä elävien suhteellinen osuus väestöstä putosi yhteen seitsemäsosaan.
– Ilmaston ääri-ilmiöihin kuolleiden määrä putosi 1/50 eli yhteen 50-osaan aiemmasta kun ihminen elintason nousun takia pystyi suojautumaan paremmin.
– Kaikilla mittareilla mitaten ihmiskunta voi paremmin.

Fossiilinen energia teki elämästä turvallisempaa ja helpompaa, kun suurta osaa päivästä ei tarvinnut ensin käyttää polttopuiden keräämiseen ja sitten hengittää terveydelle vaarallista savua keittoastian äärellä. Eliniänodote kaksinkertaistui, lapsikuolemat vähenivät, voimavaroja vapautui, saimme valoa, ravintoa, liikkumisvälineitä, mahdollisuuksia. Viimeisen 25 vuoden aikana miljardi ihmistä on noussut köyhyydestä fossiilisen energian avulla. Mitä siis tulee väitteeseen, että jos emme tee jotain ilmastonmuutokselle, niin ihmiset kuolevat, on hyvä tiedostaa mittasuhteet – juuri siinä olemme ihmiskuntana päässeet ratkaisevasti energian avulla eteenpäin. Fossiiliselle energialle on pakko löytää korvaavia energiamuotoja, mutta sitä ei saa tehdä vastuuttomasti niin että ajaudumme siihen katastrofiin, josta sen avulla nousimme. Huonosti toteutettu vihreä siirtymä uhkaa tuomita miljardit ihmiset energiaköyhyyteen.

Kyse on turvallisuudesta: ilmaston pelastamisen nimissä maailmaa ei tule ajaa köyhyyteen, koska siitä seuraa huonompi kyky varautua sään ääri-ilmiöihin, jotka joka tapauksessa ovat realismia. Ilmastopolitiikassa on puhuttu mitigaatiosta ja adaptaatiosta. Mitigaatio on päästöjen vähentämistä eli muutoksen syihin puuttumista. Adaptaatio on muutokseen sopeutumista, eli vahinkoihin varautumista. Kumpaakin tietysti tarvitaan. Ensimmäisellä ilmastopolitiikan vuosikymmenellä adaptaatio oli kielletty sana, ja se oli asenteena suuri virhe, joka koituu erityisesti heikoimmassa asemassa olevien kohtaloksi. Se saatiinkin COP-kokousten agendalle vasta kehitysmaiden vaatimuksesta Nairobissa 2006. Sään ääri-ilmiöitä tapahtuu joka tapauksessa, jokaisessa skenaariossa, ja ihmiskunnan varautuminen niihin ja yhteiskuntien rakentaminen säänkestäviksi on ensiarvoisen tärkeää.

Bipolaarista politiikkaa

Toinen syy turhautumiseeni oli ilmastopolitiikka: poukkoilevat, ristiriitaiset ja tehottomat toimet ovat nakertaneet koko hankkeen uskottavuutta. Kuluneen 25 vuoden aikana olen nähnyt ympäristöliikkeen – ja sitä myöten poliitikkojen ja komission – muuttavan kantaansa lähes kaikissa keskeisissä ilmastopolitiikan keinoissa. Ehdin nähdä monta kurvia ja käännöstä, joiden takana olivat ympäristöjärjestöjen muoti-ilmiöt ja yksinkertaistukset ja joita sitten samalla jyrkkyydellä pyrittiin korjaamaan. Biopolttoaineet tai suhtautuminen biomassan energiakäyttöön ovat hyviä esimerkkejä. Varainhankinnan ja imagomarkkinoinnin vuoksi ympäristöliike joutui yksinkertaistamaan monimutkaisia asioita. Tuloksena on ollut bipolaarista, laidasta toiseen heilahtelevaa politiikkaa, mikä on ratkaisevasti heikentänyt Eurooppaa investointiympäristönä. Turvallisuutemme kannalta ongelma on, että ilmastopolitiikallemme on ollut hyvin tyypillistä hylkiä tehokkaita ympäristöratkaisuja, ja energiakysymys on siitä hyvä esimerkki. Aurinkoon ja tuuleen on satsattu tuhansia miljardeja eli biljoonia, sellaisia rahoja, joiden suuruusluokkaa on vaikea edes tajuta – ja silti ne eivät tuota kuin noin reilut viisi prosenttia globaalista energiasta. Pakko kysyä, olemmeko suunnanneet voimavaroja viisaasti ja oikein.

Mitä olemme saavuttaneet

Me olemme nyt eräänlaisessa puolivälin krouvissa ilmastotavoitteemme kanssa. Tavoite on asetettu vuoteen 2050, ja lähtökohta oli 1997 kun Kioton sopimus tehtiin. Mitä on saavutettu noin neljännesvuosisadassa? Ilmasto- ja energiakysymyksissä unohtuu usein iso, globaali kuva. Puhdas energia ei ole vielä siinä kehitysvaiheessa, että se voisi syrjäyttää fossiilisen ja tyydyttää ihmiskunnan energiantarpeen; auringon ja tuulen osuus on globaalisti vasta noin viisi prosenttia kokonaisenergian tuotannosta, koska se ei ole energiatiheydeltään tehokasta energiaa. On välttämätöntä, että määrätietoisesti etsimme fossiilisille korvaajia. Tilastot osoittavat kuitenkin, miten vaikeaa se on, tässä uusimmat näytöt:

On saavutettu kyllä pieni suhteellinen lasku fossiilisen energian osuudessa, 86 prosentista 82 prosenttiin, ja se on hyvä. Mutta samalla on tapahtunut valtava fossiilisen energiankulutuksen absoluuttinen kasvu ja tietenkin sitä myöten päästöjen kasvu: nyt on 55% enemmän fossiilista kuin 1997. Syy on tietenkin Kiinan talouskasvu, joka perustuu fossiilisiin. Siitäkin huolimatta, että sama maa investoi eniten myös uusiutuviin. Kiinaan rakennettiin vuonna 2023 106 gigaa uutta hiilivoimaa. Kiinan hiilen kulutus nousi 5% ja Intian 8% vuonna 2023, nollaten US/EU -20% vähennyksen ja nostaen globaalin hiilen kulutuksen ennätystasolle. Kuten sanoin, Kiina rakentaa myös valtavasti uusiutuvia ja ydinvoimaa, mutta uusiutuvan energian ongelma havainnollistuu tässä: kun verkkoon lisätään 1 MW tuulta/aurinkoa, fossiilisen tarve vähenee vain 10-25% siitä määrästä tuulen ja auringon keskeytyvyyden vuoksi. Siis siksi, ettei aina tuule ja paista.

Näissä muutamassa graafissa se näkyy, että Kiina on aivan omalla radallaan. Sen nettolisäykset näkyvät punaisella, ruskealla muiden. Sinisellä näkyy USA:n ja EU:n vähennykset, jotka Kiina kuittaa.

Fantasiointia vakavalla asialla

Siis, ei voida mitenkään olettaa, että meillä olisi hiilivapaa maailma 2050. Toiveajattelua tai muuta fantasiointia ei pidä harjoittaa tai puolustaa sanomalla, että se edustaa ”pyrkimyksellisiä” tavoitteita. Vastuullisissa analyyseissä on otettava huomioon olemassa olevat energia-, materiaali-, suunnittelu-, hallinto-, talous- ja poliittiset realiteetit. Näiden resurssien puolueeton arviointi osoittaa, että on erittäin epätodennäköistä, että maailmanlaajuinen energiajärjestelmä vapautuu kaikesta fossiilisesta hiilestä vuoteen 2050 mennessä. Järkevä politiikka ja niiden tarmokas harjoittaminen määräävät tuon vapautumisen todellisen asteen, joka saattaa jonain päivänä olla jopa 60 – 65 prosenttia. Meidänhän kannattaa joka tapauksessa etsiä tehokkaita vaihtoehtoja fossiiliselle energialle koska se loppuu joskus, mutta panikoimalla ja satsaamalla voimavarat väärin ja liian kypsymättömiin ratkaisuihin voidaan vaarantaa todella paljon. Ja vaikka koko maailma pyrkisi Net Zeroon 2050, se pudottaisi arvioiden mukaan lämpötilaa vain alle 0.1 C.

Lisäksi nykyinen ilmastopolitiikkamme palkitsee vääriä ja epädemokraattisia tahoja maailmassa. Tästä kannan suurinta huolta. Se mitä nyt teemme hyödyttää Venäjää ja Kiinaa. Siellä saatetaan hykerrellä tyytyväisyydestä, kun tässä poliittisessa tilanteessa hiilineutraalisuustavoite maksaisi EU:lle ja sen jäsenmaille 1,5 biljoonaa vuodessa, eli Suomelle 25 miljardia vuodessa, joka on lähes yhtä suuri summa kuin kaikki sote-menot yhteensä. Tämä kävi ilmi komission vuotaneesta laskelmasta, jonka Financial Times julkaisi tammikuussa. Nyt jokaisen vastuullisen päättäjän pitäisi vetää jarrua. Varsinkin kun ilmastotoimillamme teemme itsemme yhä riippuvaisemmiksi kiinalaisesta teknologiasta.

Miksi tästä keskusteleminen on niin tärkeää?

Miksi pidän ilmastokysymystä kohtalonkysymyksenä, vaikkakin eri tavalla kuin 25 vuotta sitten ajattelin? Juuri ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä ollaan valtaa merkittävästi keskittämässä hallituksilta pois globaaleille toimijoille, mikä vaarantaa demokratiaa. Juuri ilmasto-ongelmaan vedoten tehdään historiallisen kalliita politiikkatoimia julkisella rahalla. Juuri ilmastokysymyksen perusteella sekä maataloutta vaaditaan ajettavaksi alas että teollisuutta on ajettu ja ajetaan Euroopasta pois. Juuri tämän politiikan vuoksi Euroopan maataloustuottajat protestoivat ja varoittavat, että olemme kuilun reunalla ja tästä voi seurata nälänhätä. Juuri ilmastoasiaan vedoten meiltä ollaan ottamassa pois määräysvaltamme suomalaisessa metsäpolitiikassa. Siksi on ratkaisevan tärkeää voida keskustella vapaasti siitä, mikä on faktaa, mikä klikkejä hakevan huomiotalouden tai poliittisen vallanhalun motivoimaa liioittelevaa fiktiota.

Huonosti toteutettu ilmastopolitiikka voi myös pahentaa ongelmaa. EU on ollut siitä hyvä esimerkki. Ilmastotoimiemme aikana olemme itse asiassa kasvattaneet päästöjämme, jos otetaan huomioon kulutus. Olemme leikanneet eurooppalaisen tuotannon päästöjä mutta samalla tuoneet enemmän EU:n ulkopuolelta, ja näin kasvaneet kokonaispäästömme ovat nollanneet tekemämme kotoperäiset päästövähennykset. On tietysti hyvä, että meillä on yhä puhtaampi teknologia, mutta jos käy niin, että eurooppalainen tuotanto vähenee ja korvautuu likaisemmalla, tilanne on huono. Hiilivuodon uhka tulee ottaa edelleen vakavasti: jos suomalainen teräs korvautuu kiinalaisella siksi, ettei meillä kannata tehdä, päästöt voivat olla tuotantotonnia kohden kolminkertaiset. Tässä tarvitaan viisasta tasapainoa, jotta pysymme maailman puhtaimpina mutta jatkamme myös kasvua eikä tuotanto siirry meiltä pois.

Jokainen ymmärtää näinä päivinä, että yksipuolinen aseistariisunta on vaarallista. Ihmettelen sitä naiiviutta mikä poliitikoilla on ilmastopolitiikan suhteen. Tämä jos mikä on yksipuolista aseistaeriisuntaa talouden alueella. Se muuttuu kovaa vauhtia todelliseksi tässä maailmassa, jossa talous on ase.

Tunnen henkilökohtaisesti maailman parhaan energiamurrosten asiantuntijan. Kaikki alaa seuranneet tietävät, että hän on professori Vaclav Smil Manitoban yliopistosta Kanadasta. Tapaamme vuosittain Japanin ilmastofoorumin johtoryhmän kokouksissa. Päätän esitykseni hänen sanoihinsa. ”Usko ihmeenomaisiin huomisiin ei katoa koskaan. Jo nyt voimme lukea julistuksia, joiden mukaan maailma voi luottaa pelkästään tuuleen ja aurinkoenergiaan vuoteen 2030 mennessä (Global100REStrategyGroup, 2023). Ja sitten on toistuvia väitteitä, että kaikki energiantarpeet (lentokoneista teräksen sulatukseen) voidaan toimittaa halvalla vihreällä vedyllä tai edullisen ydinfuusion avulla. Mitä tällä kaikella saavutetaan, paitsi että täytetään printit ja näytöt toteutumattomilla väitteillä? Sen sijaan meidän tulisi kohdistaa ponnistelumme realististen tulevaisuuksien kartoittamiseen, joissa otetaan huomioon tekniset kykymme, materiaalivaramme, taloudelliset mahdollisuutemme ja sosiaaliset tarpeemme – ja sitten suunnitella käytännön tapoja saavuttaa ne. Voimme aina pyrkiä ylittämään ne – paljon parempi tavoite kuin asettua toistuviin epäonnistumisiin takertumalla epärealistisiin tavoitteisiin ja epäkäytännöllisiin visioihin.”

Kiitos – ja nyt seuraa hieman aikaa kysymyksille. Ehkä yksi on, millaista politiikkaa sitten ehdottaisin. Olen varautunut siihen.

_____

Vaihtoehtoisen politiikan hahmottelua:

peruuttaisin ”ilmastokatastrofin”, paitsi ettei tiede tue tuollaista kieltä, se ei auta millään lailla vaan luo paniikkia ja toivottomuutta
politiikassa suurempi painopiste adaptaatiolle ja yhteiskuntien säänkestävyydelle – ainakin niin kauan kuin mitigaatio ei ole tasatahtisempaa
painopiste kokonaisvaltaisempaan ympäristöpolitiikkaan, ilmastonmuutos on kannibalisoinut ympäristöongelmia ja siirtänyt ongelmia eri kohtaan,
tarkempaa tieteen seuraamista, vähemmän median kohuotsikoita. Tiede neuvomaan politiikkaa, ei politiikka neuvomaan tiedettä niin kuin se on mennyt viime aikoina
aatteellisten juurien kriittinen analysointi: rajoittamisen politiikka, degrowth, teknologiavastaisuus eivät anna toivoa
kehitysmaiden energiantarvetta ei tule rajoittaa, mutta puhtaaseen kasvuun tulee pyrkiä
ydinvoima, puhtaan energian kehittäminen,metsittäminen, eroosion torjunta

Nykyisessä hallituspolitiikassa on paljon hyvää:

Lisätuulivoiman rakentaminen perustuu kannattavuuteen eikä ylisuuriin tukiin, ja rakentamista suunnataan merialueille ja maalle rakentamiseen asetettiin merkittävät haittoja lieventävät kriteerit.
Aurinkovoiman lisärakentamisessa keskeistä on, että se sijoittuisi maa-alueille, jotka eivät ole soveltuvia maa- ja metsätaloudelle.
Modulaarisen pienydinvoiman edistäminen on keskeinen teknistaloudellisesti edullinen ratkaisu mm. suurten kaupunkien lämmittämiseen.
Pumppuvoimaloihin suuntautuminen on välttämätöntä tuotantovaihteluiden tasoittamiseksi.
Kaikki tämä lisää Suomen energiaomavaraisuutta ja huoltovarmuutta. On vain huolehdittava siitä, että sääriippuvaisten energiamuotojen kulutusjoustot saadaan optimoitua mm. lämpövarastoinnissa ja vedyn tuotannossa.
Suomessa tuotetun vedyn hyötykäytön pitäisi tapahtuu Suomessa eikä Saksassa. Terästeollisuuden siirtyminen Suomessa vetypelkistykseen on kaupallisesti mahdollista, koska kysyntää riittää vuosikymmeniksi monen kuluttajan halutessa esimerkiksi muita puhtaammin tuotetulla teräksellä tuotettuja autoja, vaikka ne ovat kalliimpia.
Samalla on huolehdittava siitä, että autoteollisuudelle riittää Euroopassa edullisempaakin terästä. Kiina tuottaa noin puolet maailman teräksestä ja Kiinassa energian tuotannon lisäksi se on suuri päästölähde. Teräksen dumppauksesta Eurooppaan on päästävä eroon.
Kiinasta on tullut maailman teollisuustuottaja ja meidän on päästävä tästä yhä syvenevästä riippuvaisuudesta eroon. Siinäkin vaaditaan oman tuotannon edistämistä, ja ylisuurista vaatimuksista tinkimistä. Olen vakuuttunut siitä, että Suomen teollisuusprojekteihin sijoittavat osaavat liiketaloudellisen laskennan perusteet. Peräänkuulutan siis lähinnä realismia ja järkeä ilmastotoimien edistämisessä.
Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiopanostusten lisääminen on hallitusohjelmassa oikea linjaus. Suuria toiveita voi asettaa esimerkiksi solumaatalouteen, proteiinituotantoon uusilla menetelmillä, tai puuraaka-aineen entistä pitemmälle vietyyn jalostamiseen esimerkiksi tekstiilituotannossa, ja monella muulla alalla.

Lähde