Koulujen digitalisaatio ei pysähdy | Uusi Suomi Puheenvuoro
Koulujen ja maailman digitalisaatio ei katoa mihinkään, emmekä edes voi pysähtyä paikoillemme. Tuskin edes peruutamme. Kun digitalisaation ”toinen erä” on pakko ottaa, kyse on edelleen siitä, miten paljon valtiovallan viranhaltijat ymmärtävät kuunnella a) lasta ja b) opettajaa. Takaan että muita konsultteja alalla liikkuu ja liukkaasti liikkuukin.
Ensimmäinen erä meni vähän heikosti. Taustoitan hiukan.
Vuonna 2011 ollessani Sinzigissä Saksassa sain kutsun paikallisen koulun rehtorin huoneeseen. Hän halusi tavata eikä ollut yksin. Bonnista oli tullut harmaapukuinen mies, joka oli kauan lukenut suomalaisten koulujen menestyksestä. Hän halusi tietoa. Wie macht Ihr das?
Koska kyse ei ollut sotasalaisuuksista, vastasin julkisuudessa olleiden tietojen mukaisesti, että hyvä lukutaito oli kaiken pohjana. Opettajat olivat hyvin koulutettuja, ja heillä oli suuri autonomia valita oppimateriaalinsa, oppikirjansa ja työtapansa.
Tämä olikin maailmalla todella poikkeuksellista.
Pari vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2013, Muumilaaksoon putosi pommi. Silloin julkaistiin EU:n komission tutkimus tietotekniikan hyödyntämisestä kouluissa. Sen tulos oli maamme osalta seuraava: Opettajat hyödyntävät Suomessa tietotekniikkaa opetuksessa alle maiden keskitason. ”Suurimmat syyt ovat hyvien mallien puuttuminen, vähäinen täydennyskoulutus ja digitaalisten oppimateriaalien puute”, raportti kertoi.
Kysely tehtiin koulujen rehtoreille, opettajille ja oppilaille. Tutkimuksessa olivat mukana kaikki kouluasteet. Eräät keskeiset maat, kuten Hollanti, Britannia ja Saksa tosin eivät olleet vertailussa mukana ollenkaan.
Alkoi tapahtua tavattoman nopeasti. Sen sijaan, että olisi keskusteltu tosissaan, oliko tietotekniikan lisäämisestä ylipäänsä hyötyä, alkoi massiivinen keskustelu jokaisella mahdollisella alustalla. Suuri yleisö, joka tänään moittii kouluissa tehtyjä muutoksia, oli kymmenen vuotta sitten toisenlaisella kannalla. Laitteet vain sisään, kyllä ne oppivat niillä oppimaan. Työelämässäkin tarvitaan digiä! Mikä mättää?
Vastikään kasvatusala oli ollut huolissaan VTT:n huomioista siitä, että syventävästä lukemisesta oli tullut häviävä luonnonvara ja että laitteet aiheuttivat koululaisissa levottomuutta. Nyt tuo keskustelulanka painui unholaan.
Tutkimuksen julkaisun jälkeen alettiin väläytellä opettajien autonomian rajoittamista. Opetushallitus päätti nostaa tietotekniikan käyttämistä direktiolla. Opettajilta ei asiaa kysyttäisi, ja se sanottiin meille suoraan. Kerrottiin, että asia oli yhdistetty oppimistulosten laskemiseen. Matematiikan oppimistulokset olivat notkahtaneet. Asia muutettaisiin, ja se muutettaisiin opetusteknologialla.
Se että teknologialla opettaisi paremmin oli ehkä höpöajatus, mutta siinä Opetushallitus oli oikeassa, että koulut oli ainakin osittain otettava irti paperista, koska maailma ympärillä muuttui digitaalisemmaksi.
Virkamies totesi varsin pian, että laitteet edellä ei saisi mennä, mutta kaupallista henkeä oli vaikea saada takaisin pulloon. Kukaan ei oikein tiedä, mistä koko humppa tuli, mutta se vain tuli ovista ja ikkunoista. Suuret tietotekniikkayritykset olivat mukana viranomaisten suunnitteluryhmissä, ja myös opettajat alkoivat hankkia lisäansioita kouluttamalla tai toimimalla laite-edustajina. Jotkut perustivat omia yrityksiä, joissa kouluttivat itseohjautuvaan opettamiseen tai digipedagogiikkaan.
Tulevaisuudentutkijat juoksivat kertomassa, miten opettajat olisivat tulevaisuudessa yrittäjiä, jotka myisivät palveluja asiakkailleen.
Ehdimme hetken olla tilanteessa, jossa esimerkiksi Applen oma suunnitteluväki oli kriittisempää kuin tulevat ostajat. Joitakin jääräpäisesti liikaa innostusta jarruttelevia rehtoreita uhkailtiin verhotusti kuntien opetustoimien johdon suunnasta jopa erottamisella.
Hassua tietysti oli, että kasvatustieteiden parissa oli tehty vuosia kotimaisia tutkimuksia, että Suomessa tietotekniikkaa hyödynnetään aika vähän opetuksessa, vaikka sitä on tarjolla ollut. Meillä luettiin kirjoja ja käytettiin kirjoja. EU-komission raportti on käännekohta, joka pisti alkuun massiivisen muutoksen.
Loppu on raadollisempaa. Kun jokaiselle oppilaalle ostettiin tai liisattiin laite, siinä liikkui rahaa. Paljon rahaa. Erilaisista digimateriaaleista puhumattakaan.
Itse olin ollut koko 2000-luvun alkupuolen tietotekniikkaa hyödyntävä opettaja. Ympäristöt vain olivat siihen aikaan tavattoman kankeita ja raskaita. Saimme projektit tehtyä tehokkaammin ja nopeammin ilman Fronteria, joten digitaalista oppimisympäristöä en käyttänyt mutta tekstinkäsittelyohjelmia ja kuvankäsittelyohjelmia kyllä. Ne opettelimmekin kunnolla.
Uskon maltilliseen tietotekniikan hyödyntämiseen vieläkin, mutta yksikään ryhmäni ei elä pelkkää ruutuaikaa eikä siihen heitä kukaan pakota. Olen etuoikeutettu, koska työnantajani on painottanut sitä, että kaikki teknologia kuten materiaalikin suunnitellaan todellista tarvetta varten. Oppiminen on aina päämäärä. Mikä toimii parhaiten, sillä tehdään.
Tuon ajatuksen täytyy tulevaisuudessa kestää vielä yksi testi. Opetushallitus ei ole luopumassa digitaalisuudesta, vaan haluaa kehittää sitä, ja sen se tekee edelleen keskusjohtoisesti. Emme me palaa entiseen. Maailma ei palaa entiseen. Tietotekniikka oli Troijan hevonen, jolla tultiin ruohonjuuritasolle ottamaan väki irti paperista. OPS sinänsä jäi vielä monille menetelmille auki, mikä näkyy erilaisina opetustiloina ja hiukan kirjavina itseohjautumiskäytänteinä pitkin Suomea. Tämä vaatisi oman keskustelun, sillä avoin opetus voi olla myös pahuksen hyvää, kuten perinteinenkin.
Nyt puhun digitalisaatiosta. Digitalisaation tasa-arvoisuus on joka tapauksessa vaikutusohjelman seuraava askel. Tällä saatetaan tarkoittaa myös yhdenmukaistamista.
OAJ:n ajatuksissa digitalisaatio on sidottu näkyväksi osaksi lukioiden yhteisiä laatukriteereitä.
Se on konkretiaa. Näissä asioissa visionäärit kuitenkin tuijottavat jo 2030-luvulle, ja vain taivas on rajana. Myös digiturvallisuus tulee olemaan keskeisellä sijalla, ja jotain koulujen pitää senkin varalle jossain vaiheessa keksiä. Kyseessä ei ole koulujen valinta, vaan koko Suomen strateginen valinta.
Osaamistarpeet muuttuvat. Innokkaimmat reformaattorit miettinevät jo ”tekoälyn mahdollisuuksia oppimisessa” ja sitä, miten suomalaiset pärjäävät ”osaamiskilpailussa”. Tuon puheen alla ja messukateedereiden loisteen peittämänä on sitten työn arki.
Toivon, että seuraavassa koohotuksessa alan tutkijat säilyttävät kontaktin kehityspsykologeihin ja näkevät oppilaan. Kun lapsi saa aloittaa koulun seitsemän ikävuoden paikkeilla ja saa ammattilaisten turvallisen tuen ja opetus suunnataan maltillisesti lähikehityksen vyöhykkeelle rauhallisessa koulupäivässä, homma toimii. Ei pienen lapsen tarvitse elää samaa purskeista nykyajan työelämää, joka murtaa aikuisetkin. Kyllä sinne ehtii. Jos lapsi saa rauhassa kasvaa vahvaksi, hän kestää senkin sitten paremmin.
Ensimmäisen luokan tai edes kahdeksannen luokan ei tarvitse eikä pidä apinoida maailmaa pienoiskoossa. Piste.
Olen menossa käymään Münchenissä. Tapaan ainakin opettajia. En tiedä, kysyvätkö mistään mitään, mutta ei ole uutta kerrottavaa. Samaa kuin ennenkin. Aina kun näen uuden oppilaan, ensimmäinen ajatukseni on, että kyllä tuosta keihäänheittäjä tehdään.
