Kirja-arvio: Julija Mendel – Taistelu vapaudesta
” ’Olen Slava ja vaihdan kielekseni ukrainan. Viimeiset 38 vuotta olen puhunut vain venäjää…’ Näin Slava Balbek, ukrainalainen arkkitehti, arvovaltaisen Balbek Bureau arkkitehtuuritoimiston johtaja, kirjoitti Instagramissa noin 65 000 seuraajalleen kaksi päivää ennen invaasiota. ”
Yksi Venäjän keskeisiä väitteitä murenee päivä päivältä. Myös kieli on valinta, jonka vuoksi ollaan valmiita taistelemaan ja sopimaan.
Toimittaja Julija Mendelin (s. 1986) teos Taistelu vapaudesta – Ukrainan tie kohti demokratiaa ja rauhaa (Docendo, 2023. 253 s – suomentanut Antti Immonen. Alkuteos: The Fight of Our Lives: My Time with Zelenskyy, Ukraine’s Battle for Democracy, and What It Means for the World) on yksi ensimmäisiä nyky-Ukrainasta suomeksi julkaistuja sodan taustojen omakohtaisia kuvauksia entisestä neuvostovaltiosta, jota moni pitää kehittymättömänä korruption vääristämänä maana.
Ukraina on monikansallinen iso maa, jossa on luontevaa lähestyä kansallisuuskysymystä myös valtakielen ukrainan merkityksen kautta. Venäjällä on iskostettu mieliin, että ukrainalaiset ja venäläiset ovat samaa kansaa.
Ukrainassa näkemystä ei jaeta. Kun on kulunut vuosi Venäjän laajamittaisen sodan alkamisesta, näyttää siltä, että propagandalla ja aseilla vahvistettu venäjäläinen näkemys karkaa Ukrainassa entistä kauemmas.
”Ukrainan kansalaisiin lukeutuu nykyisin etnisiä romanialaisia, valkovenäläisiä, Krimin tataareja, bulgarialaisia, unkarilaisia, puolalaisia, juutalaisia, armenialaisia ja venäläisiä. Olemme olleet hyvin pitkään kosmopoliittinen kansa ja puhumme moniäänisesti.”
Eikä historiastakaan löydy miehittäjälle entisen vertaa tukea. Neuvostoliitto hiipuu ikäihmisten ja venäjän kielen käytön vähenemisen mukana.
Ukrainan pitkä matka rauhaan
Demokratian tavoittelu on tärkeä päämäärä, jota eivät ulkopuoliset ole kyenneet minnekään viemään. Niin ei tapahdu Ukrainassakaan.
Ukraina pyrkii tosissaan Euroopan Union jäseneksi, eikä sen pyrkimysten esteitä pitäisi lisätä enempää kuin on sodan vuoksi pakko asettaa. Neuvotteluja maan kanssa voidaan alustavasti käydä vaikka koko ajan.
Mutta Ukrainassa on varattava siirtymiseen aikaa, sillä on selvää, ettei maassa voida pyyhkiä olemattomiin yli 70 vuoden mittaista neuvostoaikaa.
Mendel tietää tämän ja kirjoittaa, että: ”Myös nuo vuodet ovat osa historiaamme, toisinaan iloisia – ja vielä useammin tuskallisia – kun me hitaasti etenimme kohti itsenäisyyttä. ”
Kirjan luettuani olen vakuuttuneempi siitä, että valtava – Ranskan kokoinen maa keskellä Eurooppa – ansaitsee huomiomme. Venäjän vaikutusvallan hiipuessa Ukrainasta voi tulla monella tavalla merkittävämpi kumppani nopeammin kuin osaamme juuri nyt odottaakaan.
Oman kokemukseni perusteella tiedän, että lehdistösihteerit pääsevät mukaan lähelle virallisia neuvottelijoita, mutta heidän tehtävänsä ei ole luoda näkemyksiä vaan auttaa ja välittää tietoa medialle tai muille tahoille – sovitusti.
Tiedon vääristely tai valehtelu on myrkkyä, joka vie uskottavuuden kaikilta.
Venäjän valtavat valheet
Mendel on hyödyntänyt kirjassa kokemaansa, selittää Ukrainan sisäpolitiikan jännitteitä uuden presidentin muokatessa johtamaansa maata ja esittää samalla monipuolisesti Venäjän vaikuttamisen perusasiat.
Venäjän teot ovat karkeudessaan kerrattavia, politiikkana järkyttävän yksitotista valhetta.
Venäjän hyökkäystä naapurimaahan oikeutetaan omille Ukrainan natsien kukistamisen välttämättömyydellä. Diktaattorin propagandakoneisto syötti vuosia ihmisille valheita ukrainalaisista natseista, jotka raiskasivat, ryöstivät ja murhasivat ihmisiä Itä-Ukrainassa, ja siitä uhasta, joka natseista koitui Krimille.
Sadut natsien sotahuumeista ja salaisista biolaboratorioista, joissa kehitetään vaarallisia viruksia, ja joita Nato-maat ja erityisesti Yhdysvallat rahoittavat, nousevat jatkuvasti esiin Venäjän valtion median ja blogaajien ”uutisissa”.
Venäjän media sepittää joka päivä absurdeja tarinoita Ukrainaa johtavista natseista tavallisille venäläisille, joiden ulottuvilla ei ole tietoa Ukrainan demokraattisesti valitusta hallituksesta.
”Ukrainassa on demokraattisesti valittu presidentti, jonka äidinkieli on venäjä, jolla on juutalaiset juuret alkuperäisten natsien käsissä. Mitään vähääkään natsismia muistuttavaa ei Ukrainan viranomaisiin liittynyt. Itse asiassa äärioikeistonatseja on olemassa mittava joukko Venäjällä ei suinkaan Ukrainassa. Silti venäläiset neuvottelijat jopa mielipuolisesti vaativat Ukrainan ’denatsifioimista’ rauhanneuvottelujen aikana, mikä sopi täydellisesti yhteen bottien ja trollien sanoman kanssa. Hekin olivat alkaneet uskoa omiin valheisiinsa.”
Rauhanneuvotteluiden ja muiden kokousten yhteydessä Mendelillä on ollut luontevasti mahdollisuus muodostaa henkilökohtainen näkemys myös Vladimir Putinista. Mendel käyttää kuvailussaan yhtä sanaa: vanhanaikainen.
Perustelussaan Mendel sanoo, että kaikki hänessä toi mieleen vanhanaikaisuuden: vanhan ideologian, vanhat periaatteet, vanhat tavat ja vanhat ajatukset.
”Koko Putinin tiimi näytti toivottoman vanhanaikaiselta. Kun olin löytänyt oikean sanan kuvatakseni millaisena hänet näin, rauhoituin saman tien. Eihän maailmankaikkeus voi antaa vanhusten hallita ikuisesti. Maailma ympärillämme muuttuu alinomaa; jo viidessä vuodessa syntyy valtava kuilu sukupolvien välille. Vanhukset eivät voi selvitä sellaisesta muutoksesta. ”
Vanhukset ja heidän käskyjään noudattavat ovat rakentaneet Venäjän menestyksen maan menneisyydestä johdettavaksi tarinaksi, joka hyödyntää samantapaista kaavaa vuodesta toiseen.
Mendel muistuttaa, että Venäjän federaatio junailee kieliperustaiset konfliktit ja kansanäänestykset entisen Neuvostoliiton maissa oikeuttaakseen hyökkäyksensä. Näin on käynyt jo eräille Georgian alueille ja vuonna 2014 Krimille. Samaa syytä on käytetty myös Itä-Ukrainan Donbassissa. Seuraavan voi hyvin olla Moldova, jolla on Ukrainan kanssa rajallaan Transnistrian kvasivaltio.
Transnistria on keinotekoinen harmaa alue, jossa ei ole minkäänlaisia vapauksia, ihmisoikeuksia, taloutta tai tulevaisuutta. Se on täydellisesti Venäjän määräysvallassa.
Mendel selvittää lukijalleen, että vuonna 2013 suurin osa moldovalaisista katsoi parhaaksi lujittaa taloudellisia siteitä Venäjään. Vuotta myöhemmin, vuonna 2014, Moldova muuttui.
”Nyt 55 prosenttia suosikin suhteita Euroopan Unioniin ja vain 45 prosenttia Venäjän tulliliittoon. Ja juuri tämä myytti rauhanomaisesta rinnakkaiskaiselosta Venäjän kanssa tuhoutui Venäjän tekemän Donbassin-hyökkäyksen myötä. Sen seurauksena moldovalaiset heräsivät stabiliteetin harhastaan ja näkivät, että Ukraina toimikin puolustusmuurina kaikille läntisille naapureilleen, mukaan luettuna Moldovalle, sitä Venäjää vastaan, jonka hyökkäysvimma tuntui vain alati kasvavan.”
Kuumottava kielikysymys
Venäjä väittää ”suojelevansa” venäjänkielistä väestöä, ja on tarvittaessa valmis ”puolustamaan” alueita panssarivaunuin.
Tehokas ja kansaan vetoava muiden alistamiskeino on puhua yhteisen kielen osoittamasta yhteenkuulumisesta.
Ukrainan sitominen Venäjän yhteyteen on monen mielestä luontevaa, koska yhteinen historia on limittäistä ja lomittaista juuri kielen avulla.
Silti kielikysymys on keinotekoinen eikä enää nyky-Ukrainassa relevantti.
Sota on kuitenkin tuonut esiin myös sen, miten voimakkaasti Venäjän vaikutusvalta kyseenalaistetaan Ukrainassa.
”Venäjän syyttä tekemä hyökkäys Ukrainaan sammutti nostalgian mahdollisuuden Neuvostoliittoa kohtaan. Putinin ajama konsepti jonkinlaisesta ’suuresta venäjänkielisestä maailmasta’ oli vain inhottava veruke tehdä joukkomurhia sekä tuhota Ukraina kansana ja yhteiskuntana, jota me rakennamme itsenäisenä suvereenina valtiona. Haluamme maamme takaisin. Ja kansalliskielemme on ja tulee aina olemaan ukraina.”
Mendel teos kertaa myös sen, ettei ennen maata kulisseissa johtaneilla rikkailla liikemiehille ole enää samalla tavalla valtaa kuin aikaisemmin niin kuin ei ole niillä kansallismielisilläkään, jotka vetosivat pelkästään ukrainan kieleen ja jakoivat Ukrainaa ensimmäisen ja toisen luokan isänmaanystäviin ihmisten puhumien kielten perusteella.
Silti Mendel vakuuttaa minut siitä, että Ukrainan kielessä olennoituu suuren maan rikas – älyllinen ja kulttuurinen – historia kaikessa monimuotoisuudessaan.
Ukrainan aseman vahvistaminen edesauttaa ukrainalaisia ottamaan heidän haltuunsa myös maan oma historia.
En lupaa puhuvani vielä muutaman vuodenkaan kuluttua ukrainaa, mutta lupaan yrittää. Venäjän taitoni voi olla eduksi opetusta etsiessäni, mutta ainakaan sanaston osalta etulyöntiasemani kieltä osaamattomaan ei ole valtava.
”Nykyisin lingvistiikan asiantuntijat sanovat, että ukrainan sanakirja eroaa venäjästä 38-prosenttisesti, joten еro on suurempi kuin espanjan ja italian välillä, jotka eroavat toisistaan 33-prosenttisesti.”
Kieli ja korruptio kietoutuvat Mendelin kirjassa tarinaan hänen omasta polustaan: hän pääsi kovalla työllä venäjää puhuvasta perheestä Ukrainassa arvostettuihin oppilaitoksiin, joihin ei ole ollut helppoa ponnistaa ilman oikeanlaisia suhteita.
Mendel muistelee kuulleensa, ettei opintopaikkaa heruisi ilman opiskelijahyväksynnöistä vastanneiden lahjontaa.
”Emme koskaan edes ajatelleet kenties noin tuhannen euron — tai jopa suurempien lahjuksien maksamista. Vanhempani ansaitsivat nipin napin muutamia satoja euroja kuukaudessa. En kuitenkaan tiedä, olisivatko he halunneet maksaa lahjukset puolestani ja mahdollistaa minulle paremman elämän, jos heillä olisi ollut rahaa…Vuoden 2003 alussa lukuisat ihmiset nauroivat minulle päin naamaa: ´Opiskelet siis ukrainaa Ukrainassa. Eihän se ole edes mitään opiskelua!’ Mutta kyllä minä opiskelin, valmistuin kiitettävin arvosanoin ja tein vielä tohtorinväitöskirjankin ukrainalaisesta aikalaiskirjallisuudesta.”
Vaikutusvallan väärinkäytön loputtava
Monet Ukrainaa vähättelevistä ihmisistä sanovat, että heitä on häirinnyt viime vuosikymmenet korruptio, ja se, ettei asialle ole tehty mitään. Ei ainakaan enempää kuin Venäjälläkään.
Nämä näkemykset ovat kuitenkin asettumassa uuteen valoon sen mukana, kun Ukraina on saanut taltutettua suurliikemiesten valtaa.
Mendel kirjoittaa arvioista, joiden mukaan vuonna 2008 Ukrainan viidenkymmenen rikkaimman oligarkin yhteenlaskettu varallisuus vastasi 85 prosenttia maan bruttokansantuotteesta.
Vuonna 2018 Maailmanpankin aineiston mukaan Ukrainan kolmen vauraimman henkilön yhteenlasketut varat olivat yhä enemmän kuin kuusi prosenttia kansakunnan bruttokansantuotteesta. Tämä vastasi suunnilleen Ukrainan koko eläkerahastoa. Oligarkkien kielteinen vaikutus Ukrainan nykyhetkeen – ja tulevaisuuteen – oli kaikille selvää.
”Vuonna 2018 itsenäinen ukrainalainen tiedotusväline Novoje Vremja (’Uusi aika’) totesi, että rikkaimmat sata ukrainalaista kasvattivat varallisuuttaan kaksitoista kertaa nopeammin kuin maan BKT kasvoi ja että heidän omaisuutensa kasvuvauhti oli vain kiihtynyt edellisenä vuonna.”
Oligarkkijärjestelmä piti pitkään pintansa, vaikka Zelenskyn edeltäjän – presidentti, Petro Porošenkon viisivuotisen virkakauden aikana tapahtui enemmän oligarkkien valtaa rajoittavia uudistuksia kuin edeltävien kahdenkymmenenkahden vuoden aikana.
Zelenskyi on jo tehnyt paljon korruption kitkemiseksi, vaikka epäilijöitä on edelleen vakuuteltava.
” ’ Se on mahdollista tehdä, haluan tehdä sen Ukrainassa’, Zelenskyi totesi vuonna 2021 Axios on HBO-ohjelman haastattelussa siitä, kuinka maan sisäisestä korruptiosta päästäisiin eroon, vaikka se tuntuikin toisinaan kuin peliltä, jossa myyriä yritetään nuijia vuorotellen koloihinsa. Tämä on hyväksyttävä. Ei ole vain lainvalvojien päätösvallassa, kuka pannaan vankilaan. En vastusta heittämästä tyrmään lainrikkojia. Mutta heidän tilalleen tulee muita. Siksi tätä prosessia on tarpeen muuttaa lainsäädännöllisellä tasolla. Uskon, että niin on mahdollista tehdä.’”
**
**
Mendel tuntee ukrainalaisen median ja selvittää laajasti sitä, miten tiedonvälityksen monet muodot johtavat ristiriitoihin ja sekavaan kansalliseen tarinaan. Vapaan tiedonvälityksen ongelmat ovat samanlaisia kaikkialla, mutta sääntöjen puuttuminen tekee kamppailusta vaarallista.
Vuoden 2021 helmikuun 2. päivänä Zelenskyi asetti sanktioita kolmelle televisiokanavalle: Televisiokanavat – 112.Ukraine, NewsOne ja ZIK poistettiin välittömästi eetteristä.
Kanavat omistaa nimellisesti liikemies Taras Kozak, mutta mediat kuuluvat käytännössä Venäjälle paenneelle liikemiespoliitikko Viktor Medvedtšukille, joka on Putinin ystävä ja läheinen yhteistyökumppani.
Mendel arvioi oligarkin median eksyneen valovuosien päähän aidosta journalismista. Ne keskittyivät valeuutisten avulla vastustamaan jokaista oligarkkien vastaista uudistusta – jokaista yritystä siirtyä kohti vakaan markkinatalouden luomista. Median syntilista on pitkä: eripuraa lietsovia aiheita, kiistoja kielestä ja uskonnosta jokaisen mahdollisen faktan vääristämiseen.
Mendelin kirja on näkemykseltään selkeä. Sitä leimaa sodan aikana syntyvä tunnetila, mutta on vaikea ajatella, että kirjalta voisikaan odottaa sen enempää kuin siitä kansiliepeessä luvataan. Kirjan isänmaallinen lopetus kertaa teoksen sanoman.
”Koettuamme suuria tuskia ja uhrauksia olemme alkaneet ymmärtää oman arvomme. Nyt näemme sen hyvän, mitä voimme saada aikaan olemalla horjumattoman yhtenäisiä ja rohkeita ja välittämällä toisistamme. Olemme nähneet, miten valtavasti voimaa saamme työskentelemällä yhdessä kansakuntana ja maana. Vastassamme on parhaillaan suurin mahdollinen koettelemus, ja olemme päättäneet osoittaa vahvuutemme. Jos jotkut meistä kuolevatkin tässä kamppailussa, tilallemme syntyy toisia, joilla on sama kunniantunto ja puolustustahto.”
