Kiina etenee Lähi-Idänkin kautta | Uusi Suomi Puheenvuoro
Maailmanpolitiikan – ja koko maailman tulevaisuuden – suurimpia megakysymyksiä on länsimaiden, laajasti ymmärrettynä, vuosisataisen valtakauden käynnissä oleva päättyminen ja sen seuraukset. Tämäkin tosin on spekulatiivinen väite, sillä ei meillä ole varmaa tietoa siitä, että se olisi todella päättymässä. Tällaiset prosessit kestävät vähintään vuosikymmeniä, ja voivat kestää vuosisatoja, ainakin jos menneisyyden vastaavat prosessit niistä jotain opettavat. Mutta oletan paremman puutteessa, että viime vuosikymmenet näkyvissä ollut suunta jatkuu ja että mitä sen päässä onkaan, ainakaan paluu entiseen se ei ole.
Niinpä näistä asioista kiinnostuneet tarkkailevat merkkejä, pieniäkin, jotka antaisivat osviittaa siitä, mitä odotettavissa on. Väistämätöntä on, että he mielellään etsivät sellaista joka tukee heidän jo omaksumiaan käsityksiä, ja ainakin jonkinlaista vastahakoisuutta tuntevat havaitessaan jotain mikä horjuttaa noita käsityksiä. Yllätyksiä on kahta laatua: sellaisia, jotka pakottavat muuttamaan omaa ajattelua perustavanlaatuisella tavalla, ja sellaisia joihin välitön reaktio on: totta kai, miten en tätä jo aikaisemmin huomannut!
Kiinan välityksellä äskettäin syntynyt Iranin ja Saudi-Arabian sopimus, jolla nämä maat solmivat uudestaan diplomaattiset suhteet ja jonka yhtenä tavoitteena on lopettaa niiden ylläpitämä sisällissota Jemenissä, päätyy mielessäni viimemainittuun kategoriaan, jos kohta niukin naukin, sillä tuo kaukainen mutta verinen konflikti ei ollut sellainen, johon olisin arvellut Kiina ylipäänsä haluavan mitenkään sekaantua. Olin kuitenkin näköjään hyvässä seurassa kuten kävi ilmi presidentti Niinistön haastattelusta Ylen Ykkösaamussa 22.4.2023.
Näiden kahden maan välinen, Lähi-Idän ja laajemmankin poliittista johtoasemaa koskeva kilpailu ja siitä siinnyt vihollisuus, jossa lienee uskonsuuntienkin (Iran shiialaisena, Saudi-Arabia sunnalaisena) eriseuraisuudella osansa, on sen sijaan tunnettu, jos kohta varmaankin huonommin niiden piirissä, jotka eivät kansainvälistä politiikkaa välitä seurata. Tähän liittyen täytyy kerrankin antaa tunnustusta viime aikoina usein arvostelemalleni Helsingin Sanomille: se noteerasi asian nopeasti ja vieläpä pyrki analysoimaan sen merkitystä. Hesarin jälkeen sen ovat huomioineet muutkin. Minäkin kommentoin, mutta pääasiassa muihin lähteisiin kuin Hesariin nojautuen.
Yksi syy Kiinan aktiivisuuteen on ilmeinen: se on erittäin riippuvainen energiahuollossaan Lähi-Idän öljystä, ja niinpä Hormuzin salmen sulkeminen, joka on aika ajoin noussut konkreettiseksi mahdollisuudeksi Saudi-Arabian ja Iranin vihamielisten suhteiden (ja aikoinaan tietenkin myös Irakin) ja käymien sijaissotien takia, on salmen kautta kulkevien öljytoimitusten katkeamisen mahdollisuuden takia sille suuri uhka. Tuskin tämä kuitenkaan on ainoa syy. Sitä paitsi, jotta tällainen sopimus olisi voinut syntyä, myös sen suoranaisten osapuolten, saudien ja iranilaisten, on täytynyt tuntea siihen tarvetta, joko vahvuuksiensa tai heikkouksiensa takia.
Saudi-Arabia on ollut Yhdysvaltain liittolainen (de facto, ei de jure) vuosikymmeniä, mikä on sinällään erikoinen seikka, ottaen huomioon, että se on toisaalta ollut osaltaan ylläpitämässä Israelin vastaista arabirintamaa yhtenä sen keskeisimmistä sponsoreista ja markkinoinut uutterasti vanhakantaisinta ja ahdasmielisintä islamia (pois lukien sentään kaikkein äärimmäisimmät kuten al-Qaida ja Isis). Israel-lobby Yhdysvalloissa on tunnettu asia, mutta myös saudeilla on sellainen, ja sekin on ollut erittäin tehokas. Saudi-Arabian valtavat öljyvarat ja Yhdysvaltain aikaisempi riippuvaisuus niistä paitsi omassa energianhuollossaan myös osana maailmantalouden tukijalkaa, on tässä tietenkin suuresti saudeja auttanut.
Juuri tässä suhteessa tilanne onkin muuttunut sen jälkeen kun uudet teknologiat, erityisesti niin sanottu frakkaus, on auttanut Yhdysvaltoja saavuttamaan käytännön omavaraisuuden öljyntuotannossa. Toisaalta, Iran on Yhdysvaltain vihollisvaltio, on ollut sitä 1970-luvun lopun islamistivallankumouksesta lähtien. Tekemällä sopimuksen sen kanssa Saudi-Arabia on tavallaan astunut Yhdysvaltain varpaille. Miksi se sellaisen askeleen haluaa ottaa?
Yksi, ei varmaankaan perustavanlaatuinen mutta ainakin ajankohtainen asia lienee mainittu Jemenissä käynnissä oleva sisällissota, jonka voittaminen ei kummankaan osapuolen sponsoreille, siis Iranille ja saudeille, näytä onnistuvan, ja on siis kasvava rasitus. Jotain saudien ratkaisu kuitenkin kertonee myös laajemmasta valta- ja vaikutusvaltasuhteiden muutoksesta. Yhdysvallat ei ole enää niin mahtava, että pystysi tahtoaan miten tahansa sanelemaan; se on nähty viime aikoina muissakin yhteyksissä.
Iranin ajatollahit ovat myös ahtaalla, paitsi maassa leviävän yhä kovemman tyytymättömyyden (eikä vain naisten, vaikka se on eniten huomiota saanut) takia myös pitkään sen taloutta ahdistaneiden läntisten pakotteiden takia.
Energiahuoltonsa aiheuttaman huolen lisäksi Kiinalla on todennäköisesti ollut myös offensiivisia intressejä sopimusta kätilöidessään. Epämääräinen mutta usein julkisesti esiin tuotu sovinnonrakentajan rooli tuskin on kovin paljon Pekingin liemissä keitettyjä johtajia lämmittänyt, mutta lisänä rikka rokassa, ja varsinkin silloin kun sovittelijan takana on voimaa ja se myös tiedetään, tallaisellakin keinolla voi voimaansa demonstroida, vieläpä niin, että se ei näyttäydy pakkovaltana (vaikka sitäkin olisi).
Pitkällekin meneviä ennustuksia tämän sopimuksen seurauksista ja sen kätilölle siitä koituville eduille on jo ehditty esittää, mutta ennen niiden esille tuomista ja kommentointia kannattaa muistaa, että niin suppeammin kuin laajemmin määritellyn Lähi-idän alueella on kirjaimellisesti lukemattomia kertoja tehty sopimuksia, jotka eivät ole kestäneet kovin paljon kauemmin kuin muste niissä on kuivunut. Niin voi käydä tällekin.
Tämän mielessä pitäen, jos rauha Jemenissä pitäisi, niin Saudi-Arabian Iranin kuin Jemeninkin vaikutusvalta voisi kasvaa aina Afrikan sarven puolelle asti, ja siellähän on Djiboutissa jo Kiinan sotilastukikohta, joten taustalla kasvaisi Kiinan vaikutusvalta tätäkin kautta. Kun tähän lisätään visio Pakistanin, Kiinan perinteisen ”joka sään ystävän” kasvavasta vaikutusvallasta Afganistanissa, on mahdollista nähdä ”käytävän” muodostuminen Kiinasta aina Afrikan sarveen asti, ja siten yksi vaihtoehto lisää läntisten valtojen, ennen muuta Yhdysvaltain – ja Intian – kontrolloimille ja kontrolliin havittelemille merireiteille. Ehkä kaukaa haettua, mutta mahdollista.
Edelleen on nähtävissä, ja jotkut ovat jo nähneetkin, seurausvaikutuksia Lähi-Idän monimutkaiselle perinteiselle konfliktille, jossa Israel ja Iran ovat vastakkain sekä suoraan että kontrolloimiensa palestiinalaismiliisien kautta. Nämä kaksi verivihollista aina Iranin islamistivallankumouksesta lähtien voisivat lähentyä, ja siitä myötä lopulta myös Iran ja Yhdysvallat. Jos Venäjälle käy huonosti Ukrainassa (mitä Kiina yrittää välttää), Syyrian al-Assad voi menettää tukijansa Moskovassa. Mitä siitä voisi seurata?
Kaikenlaista, tai aivan toisenlaista. Totta puhuen tällainen visio vaikuttaa aika haihattelevalta. Mitä jos Yhdysvalloissa valtaan pääsisikin Trump tai trumpilaiset, ja Israelissa vallassa pysyy Netanjahu?
Kiinan konkreettiset, tähän päivään liittyvät intressit ovat varmaankin määräävä tekijä sekä sen Ukrainan sotaan esittämässä rauhansuunnitelmassa että Iranin ja Saudi-Arabian välille kätilöimässä sopimuksessa. Samalla ne ovat kuitenkin yleisempiä signaaleja, todisteitakin, siitä mitä maailmanvallaksi pyrkivä ja jo nousemassakin oleva maa katsoo asiakseen aikaansaada ja tavoitella. Se luo itselleen valtavyöhykettä (“etupiiriä”, jos perinteistä ilmaisua käytetään) myös näin, eikä tapa ole edes uusi. ”Välittäjänä” toimiminen on kautta aikojen ollut tapa, jolla suurvallat ovat istuttaneet omaa järjestystään ympäristöönsä, ja jos voimaa riittää, kauemmaskin. Oleellista on tunnistaa, että kyse ei ole rauhanrakentamisesta abstraktina, eettisenä arvopäämääränä, vaan etujen ajamisesta, sellaisina kuin edut kulloinkin ymmärretään.
