Jonkun on voitettava, jotta joku voi hävitä. Tässä luodussa sosiaalisessa pelissä ei ole muita vaihtoehtoja
Muista kuinka lapsena sanoi peruskoulussa henkilökunnalle: ”Joku joutuu olemaan pohjalla, että toinen voi loistaa” ja ”Jonkun on voitettava, että joku voi hävitä”. Tämä aiheutti primitiivisen reaktion henkilökunnassa. Mutta totta se on. Miten voi olla kultamitalistia, joka on paras, jos jokainen olisi voittaja? Ihmisen sosiaaliseen konstruktioon perustuva maailma ei toimi niin.
Aikanaan luin kirjan, jossa puhuttiin ”Aatehistorian dialektisesta logiikasta” ja jokaiselle pelille on ”luotu” säännöt [1, s. 200]. Olemme luoneet sosiaalisen konstruktion kautta pelin tilanteen, jossa joku toiminta tulkintaa voitoksi ja toinen häviöksi. Miten voimme luoda maailman, jossa jokainen suoritus olisi tasa-arvoinen ja yhtä arvokas, jos emme anna mahdollisuutta vertailla asioita?
Kilpailu menettäisi merkityksensä, kun lopputuloksessa ei olisi väliä, kun luopuisimme siitä arvosta että ”tavoittelemme” parempaa ja haluamme olla parempia. Se paljastaa jokaisen oman arvomaailman, että miten suhtautuu esim. siihen kuka voittaa vaalit tai kuka ”menestyy”? Universumi sallii monta asiaa, johon ihmisen mielen arvot eivät taivu.
Tuntuu siltä, että pelinhenki on se, että ”susien kanssa on ulvottava” [2, s. 55] yhdessä mukana. Who dares wins! [3].
Mitä mieltä olette?
Kirjallisuutta
[1] Ilmari Mäkihovi. Aatehistorian dialektinen logiikka. Länsi-Suomen kirjapaino Oy. Rauma 1971. https://www.finna.fi/Record/ekk.9992244006250
[2] Ahti Laitinen – Kauko Aromaa. Näkökulmia rikollisuuteen. 2 painos. 1994 Tampere. Tammer-Paino Oy. ISBN 951-8916-39-X. https://www.finna.fi/Record/vaari.965418
[3] Kelly, S., Dunbar, R.I.M. Who dares, wins. Hum Nat 12, 89–105 (2001). https://doi.org/10.1007/s12110-001-1018-6
