Hesarissa artikkeli ”ylimuistajista” ja omia mietteitäni elämäkertamuistista
Potilastietojani kahden vanhana Tampereen keskussairaalassa vuonna 1980.
Itse olen epäillyt, ettei kukaan voi muistaa ainakaan arkisia tapahtumia elämän varrelta kaikkia mitenkään. Voinen olla tässä väärässä, mutta täyttä selvyyttä ei tästä Hesarin artikkelista kyllä saa, että mitä supermuistajalla tarkoitetaan.
Olen itse päätellyt, että jotkut elämäntapahtumat pinttyvät muistoihin etenkin niiden herättämien suurten tunteiden perusteella. Esimerkiksi traumakokemus voi lasittua muistoihin vuosikymmenten ajaksi tai ehkä jopa lopuksi elämää. Toisaalta ihastumistunteetkin saattavat monilla ihmisillä jäädä vuosikymmeniksi mieleen.
Joskus itseäni ärsytti, kun Yle Radio Suomen iltaohjelmassa väitettiin ihan asiantuntijan tiimoilta, että ihminen ei voi muistaa alle kolmen vuoden iässä tapahtuneita asioita. Lienenkö sitten suuri poikkeus ihmisenä, kun muistan ikuisesti olleeni täsmälleen kahden vanhana hoidossa keskussairaalassa ja itkin hoitajan sylissä äitini perään.
Jälkeenpäin vasta selvitin tilaamistani potilasasiakirjoista, että olin kahden vanhana ollut hoidossa Tampereen keskussairaalassa vuonna 1980. Silloin kyseinen hoitaja kiinnitti huomioni äidin perään itkemisestä toisaalle ja pidän elämäni todennäköisesti ensimmäistä muistikuvaani hyvin lämminhenkisenä.
Pidän muistoja osana identiteettiämme, eikä se tunnu hyvältä jos heikommilla muistiominaisuuksilla olevat henkilöt pitävät muistojamme epärealistisina.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että unohtaminen olisi elämässä välillä hyvä asia tai näin väitän omien kokemusteni perusteella. Vanhojen asioiden kaivelu ei todennäköisesti johda useinkaan hyvään lopputulokseen.
Minäkin muistan paljonkin asioita 2-vuotiaana olostani. Osa hämärämmistä muistoistani luultavasti jopa ajalta ennen 2-vuotissyntymäpäivääni, ja 3-vuotissyntymäpäiväni ja sen lahjansaantihetken muistan oikein hyvin.