Eutanasia näköjään pysyy ja pysyy kyllä-ei-äänestämisenä, vaikka ????
Jälleen on Suomen yksi johtava media julkaissut eutanasiaongelmasta jutun, jossa kansaa jaetaan kahtia (Helsingin Sanomat 24.3. Minna Lindgren). Eutanaasikot ja aeutanaasikot muodostuvat puolueiksi, jotka ilmeisesti kohta keräävät kannatuslukuja.
Kun sitten tarkennetaan edellä kirjoitettua niin kohdataan teesi ”Vapaassa maassa lähtökohtana on, että ihminen voi päättää elämästään mahdollisimman vapaasti”. Tämä teesi avaa tämän asian monimutkaisuuden. On esimerkiksi kautta aikojen ollut voimassa melkein laki ”isänmaa voi vaatia sinua ANTAMAAN henkesi”. Myös otsikon asioista ilmenee esimerkiksi valtamedioissa toistuvasti tilanteita, joissa valta valita julkipääsevät artikkelit onkin toimittajilla – ei kansalla. Ja vielä: Lainsäädännössä itsemurhan toteutus on sellainen oikeus, jota ei millään ihmisen säätämällä lailla pystytä poistamaan. Jos haluaa tappaa itsensä, kyllä se ennepitkää onnistuu. Laissa voi olla kyllä kohta ”älä tapa”, mutta siitäkin syntyy kiusallisen usein vain noidankehämäistä taistelua ”tapetaan kaikki, jotka eivät liity rauhanliikkeeseen”.
Jos keskitytään ja kiinnostutaan, merkittävää uutta tässä voi syntyä seuraavien seikkojen tarkastelusta:
– Itsemurhan ja sen alalajin, eutanasian teon, kohdalla teesi ”sitten tuska alenee” on uskomus mutta ei tosiasia.
– Jos esitetään sellaista, että Jumalan säätämä laki tappamiskiellosta menee yli ihmisen säätämistä laeista, syntyy mielikuvituksellinen ja päättymätön käsitetappelu: Onko etiikan perustana ihmisen mielikuvituksen kehittämä jumala, evoluutio ynnä universumi vai tosi JUMALA? Niin sanottua semanttisen avaruuden kohinaa syntyy! Miten syntyykään etiikka, sen logiikka ja matematiikka!
– Eutanasiaväitteiden taivuttaminen kaksiluokkaiseksi on seuraavastikin ylivaikeata: Prosenttilukujen julkaisu siitä, moniko lääkäreistä kannattaa eutanasiaa, on tilastojen väärinkäyttöä –- kun tarkemmin mietitään. On yritetty esittää jopa vertailu siitä, kuinka helppoa on koiran eutanasia, mutta näin joudutaan vain aikamoiseen suohon. Ei onnistu edes valtioiden jakaminen eri maiden lakikirjoja tarkastelemalla kyllä ja ei valtioihin.
Neljä pääluokkaa kohdataan:
A) Surmataan kärsivän oman tahtopaperin perusteella: Byrokratian todellisuuskin papereiden käsittelyineen mutkistaa tämän pääluokan osakysymysten ratkaisuja.
B) Lopetetaan elämää keinotekoisesti ylläpitävä hoito: Saattohoidossa työskentelevillekin tuttu käsite ”elämän kunnioitus” jää tässä yllättävän ongelmalliseksi rajakohtien määrittelyssä. Milloin kuolema onkaan kaunis? Tällaisen kysymyksen kohdalla joudutaan herkästi samanlaiseen kuin ”sota on rauhaa” huutelussa. Ei edes termi elvytyskielto ole yksinkertainen.
C) Tulkitaan kärsivän puolesta surma tarpeelliseksi, kun saadaan vain selkeys, että hyvin pahalta tuntuu ja pelottaa ”jospa minäkin joudun joskus tuohon tilaan”: Huonosti tässä helpottaa asian supistaminen yleviin, arvokkaisiin, omantunnon mukaisiin yms. periaatteisiin ja välittömään tuskaan. Nimittäin jopa natsismi ja saattohoidon laiminlyönti tässä kohdassa väkisin tulevat esiin.
D) Uskotaan kärsivän tuskan häviävän kehontoiminnot lopettamalla: Miten tuskan määrää, laajuutta, kovuutta yms. mitataan ja minkälaisella asteikolla se ilmaistaan? Tässä on hyvin vaikeata huomata, tiedostaa yms. se, että teesi ”aina tuska häviää tapetulta” on ateistinen uskomus mutta ei tosiasia. Onhan se merkittävää, että ihminen saattaa olla iäisyysolento.
Mitä seuraa siitäkin tieteellisestä tosiasiasta, että ihminen elämänsä rajahetkillä mahdollisuuksiensa mukaan mutta väistämättä tarttuu johonkin uskontoon, vaikka olisi ”uskonnoton”? Onhan sekin aikamoinen totuus, että kuoleminen ei ole ihmiselämän ainoa ehdoton pakko. Ehdoton pakko on myös kerätä havaintoja ja tulkita niitä.
Jo eräs muinainen julkkisfilosofi oivalsi, että teesiä ”ajattelen, olen siis olemassa” ei kukaan pysty kiistämään. Myös voi julkaista kiistattoman teesin: ”Tunnen tuskaa, olen siis olemassa.”
Siis kohtia A, B, C, D pitää tarkastella, kun lakia eutanasiasta sorvaillaan.
