Ennusmerkit kallistuvat idän voittokulun suuntaan
Siviilirohkeus on sitä, että ne, joilla on mahdollisuus tehdä asiat oikein, ottavat myös vastuun kannettavakseen. Ukrainassa tahtotila hyökkääjän häätämiseen maasta on selvä, mutta läntisen liittouman haluttomuus edistää sekä vallan vaihtumista terrorismisotaa käyvällä Venäjällä että maan jäädytettyjen varantojen siirtämistä Ukrainalle lahjoitettujen kulujen peittämiseen tai suoraan terrorin kohteena olevalle Ukrainalle, mutta ennen kaikkea riittävän sotateknologian ja taisteluvarusteiden panttaaminen antamisen sijaan johtaa ennen pitkää siihen, että väkivaltaiseen toimintakulttuuriin kallellaan olevat vievät voiton globaalilla näyttämöllä.
Näissä askelmerkeissä EU hajoaa sisäisiin erimielisyyksiin, kun holtitonta talouslinjaa noudattaneet maat eivät enää saakaan tukiautomaatista täydennystä kassaansa ja sen laajentumispolitiikkaan kyllästyneet yhdistyvät samaan tyytymättömyyteen kääntämällä katseet ainoaan suuntaan, joka sekasortoa hyväksi käyttäen ja kiihtyvästi lupaa muutosta nykyiseen. NATO hiipuu sisäiseen epäyhtenäisyyteen samalla kun Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspoliittinen rooli muuttuu isännästä kisälliksi ja sapelinkalistelu Pohjois-Korean kanssa valtaa tilaa, jolloin Kiina valtaa Taiwanin ja YK todetaan hampaattomaksi organisaatioksi, joka on lähinnä eläketyömaa entisille presidenteille diplomaattisen koskemattomuuden turvin.
Tämän valossa Ukraina on alusta alkaen ollut vain nappula pelissä, jonka lopputuloksella ei ole merkitystä ja Pohjoinen ulottuvuus, Suomi siinä sivussa, on hyttysen papana Euroopan laidalla. Mieleen tulee aika menneisyydessä, jolloin Neuvostoliiton raunioilla ja Venäjän uuden tulemisen aikoihin Karjalan palauttaminen olisi ollut mahdollista, mutta presidentti Koivistolta puuttui siviilirohkeus sen edistämiseen.
