Elämmekö pysähtyneisyyden ajassa? | Uusi Suomi Puheenvuoro
Olen seurannut TV:stä työelämän uudistuksiin liittyviä keskusteluja, jossa ei päästä väittelyä pidemmälle kuitenkaan, ainoastaan poliittisia lakkoja on saatu aikaan. Hallitus on yrittänyt viedä eteenpäin työelämän vaatimia muutoksia ja päivityksiä vastamaan tätä päivää, joita hallitus on esittänyt toimeenpantavaksi lakeina, mutta esitykset on tuomittu AY-väen toimesta ankarasti, joita näkemyksiä tehostetaan poliittisin lakoin. Onko työelämän AY-väki elämässä pysähtyneisyyden ajassa? Pysähtyneisyyden aika termin oli Mihail Gorbatsovin luoma ja käyttämä termi, jolla hän kuvasi erästä ajanjaksoa Neuvostoliitossa. Tämä pysähtyneisyyden aika termi kuvasi Neuvostoliiton historiaa 1970-luvun alkupuolelta 1980-luvun puoliväliin, jolloin Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen julkistettua Leonid Brezhnevin oppia, jonka mukaan muutoksia ei sallittu sosialististen maiden yhteiskunnissa. Onko tässä pysähtyneisyyden aika termissä yhtäläisyyksiä tämän päivän AY-väen toimissa?
Arvo Tuominen ”Myrskyn mentyä – Kommunistinen vai demokraattinen Suomi?” (Tammi 1971), josta lainaus sivulta 62: ”Ammattiyhdistyliikkeemme on suuri painostusjärjestö, jolla on kaikki mahdollisuudet yhteiskuntamme taitavaan rakentamiseen. Lakkotaisteluja ja yhdistysvoimaa on nykyisin käytettävä toisin kuin esimerkiksi 1920- ja 30-luvuilla. Yleislakko palkankorotustaisteluna on vanhentunut. Työväen ammatilliset järjestöt ja niiden rinnalla alempien ja ylempien virkamiesten järjestöt, toisin sanoen palkannauttijat muodostavat jo yhteensä niin huomattavan voiman, että ne voivat vaatia ja saadakin suuria palkankorotuksia. Mutta keneltä nuo lisäansiot ’ulosmitataan’? Suurelta osalta palkansaajilta itseltään. Siirretään rahaa oikeasta taskusta vasempaan. Jos se siirto tapahtuu lakon avulla, on se aina kallis siirto… Onnettomina on, että näissä operaatioissa kärsii aina eniten kaikkein köyhin kansanosa. Varakkaat realiomaisuuden omistajat taas lisäävät vain rikkauksiaan jokaisella vastaavalla kierroksella… Ruotsin työläisten ammatilliset järjestöt ovat tämän jo kauan sitten huomanneet. Ne lähtevät siitä, että koko yhteiskunta työnantajineen ja kapitalisteineen päivineen pysyy pystyssä ja toimii vain heidän mahtavien järjestöjensä varassa. He ovat siitä vastuussa. He voivat sen tuhota, mutta samalla he vaarantavat oman asemansa, alentavat elintasoaan. Ruotsalaisilla työläisillä on paljon suurempi sananvalta Wallenbergin tehtaissa kuin kansandemokratioiden työläisillä valtion omistamissa tehtaissa… Ruotsin työmarkkinoita ovat viime vuosina häirinneet eniten korkeapalkkaiset valtion virkamiehet (Ruotsin Akava). He eivät tunnu välittävän ns. solidaarisesta palkkapolitiikasta eivätkä tuntevan samanlaista vastuuta ruotsalaisesta yhteiskunnasta kuin sikäläinen ammatillinen keskusjärjestö LO.”
Katso Arvo Tuomisesta tietoa: https://www.geni.com/people/Arvo-Poika-Tuominen/6000000078523143418
Saattaako olla ajatus myös oikeista opeista työelämässä, joita pitäisi varjella kaikin mahdollisin keinoin, kuten aiemmin Katolisen kirkon uskon oikeaoppisuutta ikvisition tuomin keinoin, olisiko tässä kyse jostain samankaltaisuudesta.
Liisa Väisänen ”Enemmän Espanjaa – Matkoja maahan josta on moneksi” (Kirjapaja 2018), josta lainaus sivulta 166: ”Espanjan inkvisition päämäärä oli yksinkertainen: tuhota väärä oppi. Mitä väärä oppi kulloinkin oli, vaihteli. Aluksi inkvisitio kohdistui voimakkaimmin muslimeihin ja juutalaisiin, myöhemmin protestantteihin. Eniten syytteitä jaettiin tässä järjestyksessä: 1) jumalanpilkasta, esimerkiksi kiroilusta, väärästä opista, 2) juutalaisuudesta, 3) islaminuskosta, 4) inkvisition vastustamisesta, 5) protestantismista, 6) noituudesta, 7) kaksinnaimisesta, 8) paheeseen ja tai väärään oppiin kehottamisesta. Pahimmillaan inkvisition toiminta oli vuosien 1550 ja 1580 välisenä aikana. Roviolle joutuivat ne, joita syytettiin väärästä opista ja jotka eivät katuneet, ne jotka oli jo armahdettu ja silti palasivat väärään oppiin, ne jotka karkasivat inkvisition kynsitä, mutta myös jo kuolleet, jotka eivät katuneet. Roviolla siis poltettiin kuolleitakin. Rovio oli kuuluisin rangaistus, mutta ei toki ainut. Tyypillinen pienemmän rikkeen rangaistus oli sata ruoskan iskua. Myös omaisuuden takavarikointi oli tyypillistä. Katumusharjoituksina määrättiin esimerkiksi pyhiinvaelluksia tai rukouksia… Kun ei ole eriäviä mielipiteitä, ei ole valtakunnan sisäisiä ongelmia, oli tuon ajan logiikka. Inkvisitiossa uskonto otettiin täydellisen itsevaltiuden välineeksi. Inkvisition tehtävä oli taata ja tukea kuninkaan absoluuttista valtaa… Kaikki tieto ja pelastus annettiin kirkoissa. Kun inkvisiittori tuli paikkakunnalle, se oli aikamoinen tapahtuma. Aluksi pidettiin erikoismessu, johon kaikkien paikkakuntalaisten oli pakko osallistua. Messussa pidettiin saarna, jonka lopuksi kehotettiin kaikkia harhaoppisia tulemaan tunnustautumaan. Kaikille annettiin 30-40 päivää aikaa ilmoittautua vapaaehtoisesti. Tunnustuksia kutsuttiin nimellä Auto de Fe. Ne, jotka kertoivat itse, saivat kevyemmän rangaistuksen… Jokaisen harhaoppisen oli pakko kertoa jonkun toisen harhaoppisen nimi, nimenomaan sellaisen, joka ei vielä ollut tunnustanut. Siitä syntyi tietysti tapa maksella vanhoja kalavelkoja ihan viattomillekin ihmisille.”
Kirjallisuutta:
Arvo Tuominen ”Myrskyn jälkeen – kommunistinen vai demokraattinen Suomi?” (Tammi 1971)
Liisa Talvitie ”Hilkka Ahde – Sinisilmäinen optimisti” (Docendo 2023)
Hilkka Ahde ”Inhimilliset tekijät” (Gummerus 2001)
Matti Ahde, Timo Hakkarainen ”Matti Ahde, sähkömies” (WSOY 2013)