Bah’mut – Niin Venäjän kuin myös Ukrainan neuvostoaikainen tapa käydä sotaa vailla mitään järkeä
Bah’mutilla on sekä venäläinen että ukrainalainen nimi. Бахмут ukrainaksi ja venäjäksi. Venäläisten käyttämä nimi on puolestaan Артемовск, mikä on suomeksi Artemovsk. Artemivsk oli Ukrainan käyttämä nimi aina vuoteen 2016 saakka, ukrainaksi Артемівськ, venäjäksi Артёмовск. Nykyään venäläiset kirjoittavat ё:n ilman pisteitä (е).
Eipä ihme jo käytettyjen nimien perusteella, että kaupungista on tullut niin Ukrainalle kuin Venäjälle elämää suurempi kysymys.
Lueskelin ja kertailin mielenkiinnolla toisen maailmansodan aikaisia sotatapahtumia Bah’mutiin liittyen. Olen aikoinaan hieman harrastanut toisen maailmansodan aikaisia sotatapahtumia. Saksalaiset valloittivat kaupungin päivässä hyökkäyksen alkaessa 1.11.1941. Kaupunki oli saksalaisten hallussa jo 2.11.1941 aamulla klo 4:30.
”Nyt oli ensinnäkin välttämätöntä pitää Artemovsk, joka joutui vihollisen [puna-armeijan] vastahyökkäysten kohteeksi. Tämä kaupunki oli Donbassin henkinen ja taloudellinen keskus, ja sillä oli suuri merkitys jatkotoiminnan tukikohtana. Donbassin pääkeskukset ovat Stalino [nykyinen Donetsk], Voroshilovgrad [nykyinen Lugansk], Kramatorsk, Gorlovka ja Makeevka.”
”Artemovskista tuli tehokas tukikohta kaikille sotajoukoillemme. Kaikki käytössämme olleet ajoneuvot ja varusteet siirrettiin [Artemovskissa] joukoillemme. Tarvikkeita ei toimitettu vain joukoille, vaan myös siviiliväestölle. Joulupäivänä joukot saivat jopa joulukakkuja.”
Lainaukset ovat suomennettuja venäjänkielisestä kirjasta otsikolla Saksan jalkaväki, Wehrmachtin strategiset virheet, Jalkaväen divisioonat sodassa Neuvostoliittoa vastaan 1941–1944 (Немецкая пехота, Стратегические ошибки вермахта, Пехотные дивизии в войне против Советского союза 1941–1944, LoveRead.ec, Book 70478, ISBN 545734987X).
Tuo kirja löytyy venäjänkielisenä painoksena LoveRead.ec, Book 70478 -osoitteesta vapaasti luettavaksi.
Alkuperäisteos on saksankielinen otsikolla Missbrauchte Infanterie: deutsche Infanteriedivisionen im osteuropäischen Grossraum 1941 bis 1944: Erlebnisskizzen, Erfahrungen und Erkenntnisse (ISBN-10 3869332395), mikä on suomeksi kutakuinkin Väärinkäytetty jalkaväki: Saksan jalkaväen divisioonat Itä-Euroopan alueella 1941-1944: aistimuksia, kokemuksia ja huomioita.
Erkenntnisse-sana on käännetty kirjan nimessä huomioita-sanalla, mutta sen voisi kääntää myös oivalluksia-sanalla.
Kirjan on kirjoittanut Maximilian Fretter-Pico vuonna 1957. Tai paremminkin 1957 oli julkaisuvuosi. Maximilian Fretter-Pico oli saksalainen kenraali toisen maailmansodan aikana. Fretter-Pico toimi 97. kevyen jalkaväkidivisioonan (97. leichte Infanterie-Division) komentajana ja vastasi silloisen Artemovskin eli nykyisen Bah’mutin valtaamisesta saksalaisjoukoille 1.-2.11.1941.
Wehrmachtin jalkaväkikenraali Maximilian Fretter-Picon kirja suomen kielelle saksasta käännettynä otsikolla ”Väärinkäytetty jalkaväki: Saksan jalkaväen divisioonat Itä-Euroopan alueella 1941-1944: aistimuksia, kokemuksia ja huomioita”. Kirja on käännetty myös venäjäksi. Fretter-Pico analysoi hyvin rintamasodankäyntiä ja sitä, mitä virheitä Saksan armeija itärintamalla jalkaväen suhteen teki. Noita saksalaiskenraalien kirjoittamia kirjoja toisen maailmasodan sodankäynnistä kannattaa edelleen lukea, jottei samoja virheitä edelleen toistettaisi, kun nykyisillä sotavoimilla ei ole sodankäynnistä välttämättä omakohtaista kokemusta. Kuva: oma tuotos kirjojen kansikuvista.
****
Se, mikä onnistui saksalaisille aikanaan helposti, ei onnistu nyt venäläisille helposti.
Maximilian Fretter-Picon vanha kirja on hyvä, kun nyt analysoidaan Venäjän ja Ukrainan sodankäyntiä Ukrainan maaperällä. Jotenkin tuntuu, että sodankäynti Bah’mutissa juuri nyt kaikkine virheineen toistaa itseään.
Kirjoitin jokin aika sitten toisesta saksalaisesta korkea-arvoisesta upseerista – kenraalimajuri Eike Middeldorfista, joka työskenteli toisen maailmansodan aikaan Wehrmachtin 4. panssaridivisioonan (4. Panzer-Division) esikunnassa ja korkeimmassa komentojohdossa (Das Oberkommando des Heeres, OKH). Myöhemmin Länsi-Saksan aikaan hän oli Bundeswehrin 7. panssaridivisioonan (7. Panzergrenadierdivision) komentaja (US-blogi 20.1.2023).
Eike Middeldorf kirjoitti niin ikään vuonna 1957 kirjan nimeltä Handbuch der Taktik für Führer und Unterführer, suomeksi kutakuinkin Taktiikkakäsikirja komentajille ja ryhmänjohtajille (Handbuch der Taktik für Führer und Unterführer). Tai paremminkin 1957 oli julkaisuvuosi.
Suomesta Fretter-Picon kirjaa ei kirjastoista taida löytyä kuin Maanpuolustuskorkeakoulusta (Maanpuolustuskorkeakoulu, Taisto 95509).
Noihin saksalaisten upseerien vanhoihin kirjoihin kannattaa nyt tutustua, jos Ukrainan sotatilanne kiinnostaa. Kirjat on tehty pitkälti itärintamakokemuksien pohjalta, jotka näyttävän edelleen antavan hyviä vinkkejä sodankäyntiin Ukrainassa. Kylmän sodan ensimmäisenä vuosikymmeninä myös Nato ammensi tietoa noista samoista Wehrmachtin upseerien kirjoittamista kirjoista.
Maximilian Fretter-Pico kirjoittaa oikeaan sattuen, ettei vain sodan loppuvaiheessa, vaan koko sodan ajan Wehrmachtin jalkaväkiyksiköiden riittämätön sotavarustus jouduttiin kompensoimaan lisäämällä sotilaiden määrää. Tuo rintamalle lähetetty sotavarustuksen ja sotakaluston korvaaja oli kuitenkin usein huonosti koulutettua. Tuota heikosti koulutettua sotilasainesta käytettiin johtuen siitä sotilaallisesta tilanteesta, johon sodankäynnissä oli ajauduttu. Toisin sanoen kalustoa yritettiin korvata miehistöllä, kun kalustoa sodankäynnin kannalta sekä määränä että oikeanlaatuisena ei ollut riittävästi.
Olen ”paasannut” hieman samaa asiaa kuin Maximilian Fretter-Pico, kun olen analysoinut Venäjän sodankäyntiä Ukrainassa. Toisin sanoen niin sotilashenkilöstön kuin sotakaluston on oltava tasapainossa tehtävänasetteluun nähden. Venäjällä ei ollut sodan alkaessa riittävästi jalkaväkeä, kun sota ei ollutkaan valmis Venäjän ajattelemana muutaman päivän sisällä aloituksesta (US-blogi 26.9.2022 ja US-blogi 2.10.2022).
Sodankäynti on tasapainoilua, jossa jokaisen elementin määrä ja laatu tulee olla oikein mitoitettu, jotta asetettuihin tuloksiin päästään. Mitoitus pitää tehdä tosiasioiden pohjalta. Jos ei ole riittävästi koulutettua ja osaavaa sotilashenkilöstöä, niin sitä ei sitten ole. Jos ei ole riittävästi oikeinlaatuista sotakalustoa, niin sitä ei sitten ole. Strategia pitää laatia nuo seikat huomioiden ilman odottelua onnenkantamoisista.
Odottavatko nyt niin Ukraina kuin Venäjä sodankäynnissään onnenkantamoisia?
Molemmat maat käyvät sotaa vanhojen neuvosto-oppien mukaisesti.
Resursseja kulutetaan puolin ja toisin hirvittävästi eikä tuloksia näytä kuitenkaan syntyvän. Rintamalinjat eivät ole liikkuneet minnekään sen jälkeen, kun Ukraina valloitti viime syksynä Hersonin ja Harkovan alueet. Puolin ja toisin on tuhottu hirvittävästi sotavoimaa, mutta lähemmäksi asetettuihin tavoitteiteisiin ei kumpikaan osapuoli ole päässyt.
Tuo sodankäynnin strategia ei ole eduksi etenkään Ukrainalle.
Rintamalinjojen pysyvyyttä nykyisellään Ukrainan Hersonin valloituksesta 11.11.2022 alkaen ei voida perustella talvella eikä huonoilla keli- ja sääolosuhteilla.
****
Bah’mutilla on liian suuri tunnearvo niin venäläiselle kuin ukrainalaisille. Molemmat kansat muistavat toisen maailmansodan tapahtumat Bah’mutissa. Etenkin venäläiset muistavat.
Tuo on ymmärrettävää. Niin mekin muistaisimme ja rinnastaisimme nyt vaikkapa talvisodan tapahtumat Raatteentiellä, jos Venäjä hyökkäisi uudelleen vuonna 2023 Raatteentietä pitkin Suomeen. Riippumatta puolustustoimien strategisesta järkevyydestä, puolustaisimme tuota tien pätkää viimeiseen saakka. Odotuksemme olisi, että vanha kunnia toistuisi.
Maximilian Fretter-Picon kirjoittaa kirjassaan Artemovskin ukrainalaisista:
”[Saksan armeijan] suhteet muuhun väestöön olivat hyvät. He pitivät saksalaista sotilasta vapauttajana. Katedraalissa pidettiin juhlallinen jumalanpalvelus, jossa ilmaistiin erityinen kiitos saksalaisille sotilaille.”
Tuo kirjaus on totta kai saksalaisväritteinen, mutta monet ukrainalaiset muistivat varsin hyvin, mitä Stalinin aiheuttama nälänhätä eli Holodomor (Голодомор) vuosina 1932-33 ukrainalaisille merkitsi. Ukrainalaiset muistavat vieläkin.
Holodomorin uhrien muistomerkki (Меморіал пам’яті жертв Голодомору) ja Muiston kynttilän kappeli (Свіча пам’яті) Kiovassa 50°26’17.3″N 30°33’14.1″E-karttapisteessä Ikuisen kunnian puistossa (Парк вічної Слави, Park of Eternal Glory). Ukrainalaiset eivät koskaan unohda, mitä Stalin ja venäläiset heille tekivät nälänhädissä vuosina 1921-1923, 1932-1933 ja kolmannen kerran vuosina 1946-1947. Ukraina oli Neuvostoliiton vilja-aitta ja silti ihmiset kuolivat nälkään. Kuva: oma melko tuore otos Kiovan matkalla.
Venäläiset muistavat nuo tapahtumat Ukrainassa edelleen tapahtumina, joka heidän näkemänä oikeuttavat heitä nimeämään sodankäynnin natsimiehittäjiä vastaan, mitä nykyukrainalaiset edustavat.
Puna-armeija valtasi Artemovskin eli nykyisen Bah’mutin takaisin syyskuun alussa 1943. Venäläisille ovat tunteikkaita myös ne taistelut Donbassin alueella ja Artemovskissa, mitä tuore puna-armeija kävi, kun Ukrainan sosialistista neuvostotasavaltaa ja Neuvostoliittoa koottiin ensimmäisen maailmansodan tiimellyksessä.
Artemovsk eli nykyinen Bah’mut on siis hyvin tunnerikas paikka venäläisille. Tunteet ja järki tuntuvat menevän välillä sekaisin molemmilta sotaosapuolilta.
****
Suomalaisupseerin mielestä Ukrainalta puuttuu taito hyökätä ja siksi sota päättyy katkeraan yllätykseen – ”Venäjä ei tätä sotaa häviä” (Yle 28.2.2023).
Tuo Ylen sivuilla oleva juttu on hyvä. Se kannattaa käydä lukemassa.
Suomalaisupseeri haukkui Ukrainan sotataidot – näin Toveri ja Käihkö kommentoivat (Yle 28.2.2023).
Tuo jatkojuttu on myös hyvä käydä lukemassa.
Toimittaja Mika Mäkeläisen haastatteleman suomalaisen Ukrainassa sotivan evp-upseerin mukaan Ukrainan sotajoukot ovat kyvyttömiä nopeatempoiseen liikkuvaan sodankäyntiin.
Tuo huomio on hyvä ja oikeaan osuva.
Käydään paikallaan pysyvää asemasotaa (позиционная война, окопная война, stationary warfare, trench warfare), jossa rintamalinjat eivät liiku ja sotaosapuolet ovat keskittyneet vain tuhoamaan toistensa sotaresursseja. Sodankäynti kangistuu lopulta päivästä toiseen toistuvaksi rutiiniksi.
On käytetty termiä myös kulutussota (война на истощение, attrition warfare).
Kulutussota on sodankäynnin muoto, jossa pyritään aiheuttamaan viholliselle niin suuria materiaali- ja henkilötappioita, ettei vihollinen lopulta pysty enää jatkamaan taistelua tehokkaasti. Kulutussodassa myös omat tappiot nousevat suuriksi. Aikaa kuluu ja valmista ei helposti eikä nopeasti synny.
Tuo sodankäyntimuoto on vihonviimeinen, mitä ihmiskunta on keksinyt. Neuvostoliitto taitoi ja Venäjä taitaa tuon sodankäyntimuodon hyvin.
Kyse on tavallaan samalaisesta sodasta, mitä Ukraina ja Venäjä ovat käyneet nykyistä alhaisemmalla intensiteetillä vuodesta 2014 Venäjän perustamien Luhanskin ja Donetskin kansantasavaltojen halussa olleiden alueiden rajarintamilla. Tuo sodankäyntitapa on palvellut Venäjää, joka on pystynyt pitämään alueita hallinnassaan pitkään ja samalla venäläistämään niitä.
****
”Ukrainan hyökkäys on rintamahyökkäystä. Ei osata koukata.” evp-upseeri toteaa Ylen jutussa Ukrainan käymästä tavasta sotia.
Koukkaamisessa kyse on liikkuvasta sodankäynnistä (манёвренная война, mobile warfare). Kyse on vihollisjoukkojen rintamalinjojen ohittamista ja iskemistä sivulta ja takaa niin, että osa vihollisjoukoista voitaisiin katkaista pääjoukoista ja huoltoyhteyksistä.
Liikkuva sodankäynti edellyttää joukkojen suurta liikkumiskykyä, mikä asettaa vaatimuksia niin sotakalustolle kuin sotilashenkilöstölle liikkumiskyvykkyydessä. Kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin ei jäädä sotimaan eräänlaista hiljaisen etenemisen asemasotaa sitoen suuria määriä omia sotaresursseja, vaan ne ohitetaan valloittamatta. Kaupungit tulevat siis piiritetyiksi ja vihollinen näännytetään niissä huollon puutteeseen.
Kyse liikkuvassa sodankäynnissä on vihollisjoukkojen katkaisemisesta ja hajottamisesta. Sodankäynnissä on oleellista saada aikaan paikallinen ylivoima, vaikka muutoin vihollisella olisikin koko sotatoimialueella ylivoima.
Liikkuvassa sodankäynnissä maaston oikeanlainen hyödyntäminen on suuri – itseasiassa jopa ratkaiseva – apu fiksummalle sotijalle. Maaston ja sään hyödyntämistä ei korvaa oikein mikään sotavoima.
Niin Neuvoliitossa kuin Venäjällä sodankäyntitapa maasodassa on perustunut joukkohyökkäykseen (mass assault) pitkälti rintamahyökkäyksenä (атака переднего края, frontal attack). Tuo on pitkälti myös sitä, minkä mukaan niin Venäjä kuin Ukraina ovat sotineet Ukrainassa neuvostoajattelun perintönä. Vaatii runsaasti resursseja ja miehistöä.
Yhdysvaltojen sodankäyntitapa maasodassa (land warfare) perustuu puolestaan pitkälti ylivoimaiseen tulivoimaan (superior firepower).
Saksan sotastrategia toisessa maailmansodassa korosti johdonmukaisesti erittäin liikkuvien armeijoiden kehittämistä. Salamasota (Blitzkrieg) on meille tuttu termi. Saksan sotilaalliset menestykset toisessa maailmasodassa saavutettiin niissä taisteluissa, joissa joukkoja liikuteltiin taidokkaasti. Esimerkiksi Stalingrad ei ollut tuollainen taistelu. Stalingradin tapainen kulutussota oli Saksan tappion siemen. Näkemykseni on, että Suomenkin armeijan pyrkimys liikkuvuuteen on peräisin saksalaisesta ajattelutavasta toteuttaa sotastrategiaa.
Saksan hyökkäys Ranskaan 10.5.1940. Pysyvä rintama (stabilized front, Die Ständige Front) on esitetty punaisella liikkuvien hyökkäävien armeijajoukkojen tukena. Kuva: German Doctrine of the Stabilized Front (U.S. Military Intelligence Division, Call Number 940.541343 G373, 1943).
****
On ymmärrettävää, että Ylen haastattelema evp-upseeri korostaa liikkuvaa sodankäyntiä. Hän on oikeassa liikkuvan sodankäynnin eduista, kun käydään sotaa venäläisjoukkoja vastaan. Liikkuvaa sodankäynti on paljon asema- tai kulutussotaa sekä rintamahyökkäyksiä haastavampaa niin sotajoukkojen koulutukselle ja harjaannukselle kuin myös sotakalustolle ja sen käytölle taitavasti.
Jos sotajoukoilla ei ole osaamista liikkuvaan sodankäyntiin, ei sodankäynnin strategia voi perustua liikkuvuuteen. On myös muistava, mitä Wehrmachtin jalkavälikenraali Maximilian Fretter-Pico kirjoitti vuonna 1957 jalkaväkiyksiköiden ja niiden tarvitseman sotakaluston keskinäisistä määristä. Joka palikan oikean suuruisena on todellakin oltava kohdallaan varsinkin, jos hyökätään sellaista vihollista vastaan, jolla on suuremmat resurssit.
Sodankäyntiä 1940-luvulla ja 2020-luvulla. Asemasotaa rintamilla, jossa 2020-luku ei poikkea 1940-luvusta. Ylempi SA-kuva on Summan maastosta Karjalankannaksella päivämäärällä 9.10.1941. Alempi SA-kuva on Neuvostoliiton alueelta Poventsan kaupungissa JR 33:n (Jalkaväkirykmentti 33) hallussa olevista märistä juoksuhaudoista päivämäärällä 18.5.1944. Vasemmanpuoleiset kuvat ovat vastaavasti Bah’mutista päivämäärällä 26.11.2022. Asemasota, jossa sotaa käydään aktiivisesti kulutussotana, on vihonviimeinen sota, mihin yhdenkään armeijan pitäisi päätyä. Kuva: vapaa lähde (vasemmanpuolesiset kuvat SA-kuva, oikeinpuoleiset kuvat Defense of Ukraine, Ukrainan puolustusministeriö, Міністерство оборони України, @DefenceU-Twittertili).
Yllä olevat SA-arkiston kuvat löytyvät SA-kuva-arkisto-sivulta (kuvat nro 55719 ja 150876). Ukrainan puolustusministeriön kuvat löytyvät puolestaan @DefenceU 26.11.2022-twiitista.
Käykääpä katsomassa video, kuin ukrainalaissotilaat kaivavat pikkulapiolla käsivoimin juoksuhautoja rintamasodankäynnissä eräänlaisessa asemasodassa: YouTube, Kanal13.
Minun näkemykseni tuossa aisassa on yhtä tyly kuin saksalaisen jalkaväkikenraali Maximilian Fretter-Picon: jos liikkuva sodankäynti tai sodankäynti ylipäätään tyssää juoksuhautoihin resurssien tuhoamiseen etenkin venäläisiä vastaan, siitä alkaa tappion siemen.
****
Ukraina ei kykene valtaamaan Venäjältä takaisin alueita ilman liikkuvaa sodankäyntiä. Rintamahyökkäyksillä Ukraina ei kykene valtauksiin, niihin Venäjä on varautunut. Venäjä on rakentanut puolustuslinjat, joiden lävistäminen koko rintamalla vaatisi suunnattomat resurssit.
Mikäli lännellä vain riittää liikkuvaan sodankäyntiin tarvittavaa kalustoa ja on halukkuutta antaa sitä Ukrainan käyttöön, asia olisi kunnossa. Toistaiseksi asia ei ole vielä kunnossa, mistä esimerkkiosoituksena lännen heikko kyvykkyys toimittaa Ukrainaan läntisiä taistelupanssarivaunuja. Jo muutaman kymmenen taistelupanssarivaunun toimittaminen on yhtä tuskaa ja tervanjuontia. Noiden vaunujen toimittamista on nyhrätty itse asiassa jo viime kesästä lähtien.
Lännen sotakalustotoimittaminen on ollut hieman päämäärätiedotonta. Ei ole asetettu selkeää strategiaa sodan päämäärälle. Lännessä ei ole määritetty sodankäynnille, mitä resursseja, missä määrin ja missä aikataulussa Ukrainalle pitäisi toimittaa päämäärään pääsemiseksi. Ei riitä, että vain hoetaan, että Ukraina on voitettava sota ja että Ukrainan avustamista jatketaan aina voittoon saakka.
Päämäärätietoista puolustustarvikeavun mitoitusta ei siis ole. Jokainen maa toimittaa vain sen, mitä omista varoista irti sattuu saamaan. Esimerkiksi Suomi ei kykene toimittamaan varastoistaan yhtään Leopard-taistelupanssarivaunua, vain kolme 2R-raivausvaunua.
Pidemmällä aikavälillä suurempi ongelma taitaa kuitenkin olla Ukrainan sotilashenkilöstö, jota ei ole koulutettu liikkuvaan sodankäyntiin eikä henkilöstöllä ole kokemusta liikkuvasta sodankäynnistä. Venäjällä sotilashenkilöstöä tulee kyllä riittämään viime syksyisen liikekannallepanon jälkeen. Tarvittaessa liikekannallepano ollaan valmiita toistamaan ja aina vain toistamaan.
Miten Ukraina kykenee valloittamaan Venäjän valtaamat alueet takaisin, mikäli strategiaksi valitaan ainoa järkevä vaihtoehto eli liikkuva sodankäynti?
Kun sota on nyt junnannut muutaman kuukauden paikallaan, lännessä aletaan yhä enemmän syyttää heikosta sodan etenemisestä ukrainalaissotilaita.
Tuo olisi väärää politiikkaa.
Minä en tässä kirjoituksessa heitä syytä, mutta esitän ratkaisumalleja tilanteen parahtamiseksi.
****
Miten kymmenille tuhansille ja oikeastaan sadoille tuhansille ukrainalaissotilaille, jotka tarvitaan maa-alueiden takaisinvalloitukseen, voidaan opettaa liikkuva sodankäynti?
Ei mitenkään.
Muutamia tuhansia voidaan kouluttaa ja harjaannuttaa liikkuvaan sodankäyntiin, muttei kymmeniä tuhansia eikä satoja tuhansia niin, että sodankäynti ja hyökkäys voitaisiin perustaa liikkuvuuteen.
Yhtälö ei vain toimi. Yhtälö ei vain toimi rintamalla, jossa laaja sotilashenkilöstö ja sotakalusto pitäisi sovittaa yhteen toimivaksi.
Mikä avuksi?
Olen miettinyt, miksi tekoälyä ei edelleenkään ole otettu rintamille ohjaamaan sotilaita ja sotilastoimintaa.
Tekoäly on jo lähes kaikessa mukana hyvin, muttei sotimisessa rintamalinjoilla.
Jos ajatellaan yksittäistä sotilasta, partiota, ryhmää, joukkuetta, komppaniaa sekä kaikkia sotilasyksiköiden järjestyksessä olevaa aina armeijakuntaa, armeijaa ja jopa armeijaryhmää myöten, miksi tuota kokonaisuutta ei ohjata tekoälyllä?
Kun otetaan yksittäinen sotilas, hänen tietonsa jo lähiympäristöstä akuutissa sodankäyntitilanteessa ovat hyvin rajoittuneet. Tieto sotilaalla on lähinnä sitä, mitä hän näkee ja kuulee tai mitä korpraali tai aliupseeri hänelle viestittää.
Kun nykyisessä sodankäynnissä tiedonkeruu ja tiedustelun sekä havainnoinnin tuottama digitaalinen tieto on valtaisaa, pitäisikö tuo valtavan tietomassan pohjalta tekoälyn ohjata sodan käyntiä taistelukentillä?
Digitaalista tiedonkeruuta hoitavat droonit, tutkat, eri asejärjestelmien sensorit tai vaikkapa kamerat ja lämpökamerat. Taivaalla pyörivät ilmavalvonta- ja taistelunjohtokoneet. Kaikki tuo on digitaalista tietoa, mitä voidaan siirtää minne vain ja yhdistää hyödyksi miten vain.
Joka ikinen panssarivaunun tuottama digitaalinen kuvanauha voidaan liittää tiedustelutietoihin. Signaalitiedustelun sähkömagneettiset signaalit kertovat paljon vihollisen sotakalustosta ja sotajoukoista. Tekoälylle pitäisi totta kai olla selvillä joka ikinen oma sotilas ja kaikki omaan sotakalustoon kuuluva sijainnista alkaen.
Toki tietotekniikka ohjaa jo monia asejärjestelmiä ja niiden yhteistoimintaa, mutta mitään kattavaa koko taistelukentän ja sodankäynnin yhdeksi kokonaisuudeksi yhdistävää järjestämää ei taida vielä olla olemassa. Digitaalisesti muodostettua tietoa on kyllä valtavasti, mutta niiden yhdistämistä yhdeksi kokonaisuudeksi ei toistaiseksi ole harrastettu.
Kykenisikö tekoäly valtaisan tiedonkeruun pohjalta ohjamaan sotatapahtumia paremmin kuin sotilas ja sotilaat eri komentotasoilla eri sotilasyksiköissä?
Aivan varmasti kykenisi. Tieto ratkaisee. Kokonaisuus ratkaisee. Tiedossa ratkaisee se, kenen käytössä sitä on ja kuinka kattavasti. Kokonaisuudessa ratkaisee eri sotatoimien yhteisvaikutus.
Kokonaisuudessa ratkaisee jokainen oikeaan ratkaisevaan kohteeseen ammuttu tykistöammus. Kokonaisuudessa ratkaisee jokainen oikeaan ratkaisevaan kohteeseen tiputettu pommi. Kokonaisuudessa ratkaisee jokainen oikeaan ratkaisevaan kohteeseen heitetty tai droonista tiputettu kranaatti. Kokonaisuudessa ratkaisee oikea ajankohta.
Inhimillinen ihminen on heikoin lenkki sodankäynnissä, kun omasta hengestäkin pitäisi pitää huolta. Oikeanlainen ja oikeanlainen tiedonvälitys ja sen analysointi sekunnin murto-osissa on se, missä ihminen ei pärjää tekoälylle alkuunkaan. Taistelukentän oikea analysointi on ihmiselle vaikeaa, varsinkin jos tykistökeskitys on niskassa. Ote helposti herpaantuu eikä järki juokse.
****
Jos tekoäly olisi mukana ohjaamassa sotatapahtumia, miten tieto sitten saadaan teknisesti oikealla sekunnilla reaaliaikaisesti sotilaille?
Tekoälyn tuottamat käskyt voidaan saattaa sotilaalle vaikkapa heijastamalla tieto silmien eteen älylaseille ja informoimalla kuulokkeiden kautta korviin. Älylaseilla tarkoitan eräänlaisia VR-tyyppisiä (virtual reality) laseja tai visiirejä, joissa yhdistetään näkökenttään silmien näkemä todellisuus ympäristöstä ja tekoälyn tuottama informaatio käskytyksineen. Älylaseissa tekoälyn informaatiokanavana kyse ei kuitenkaan olisi virtuaalisuudesta vaan todellisesta todellisuudesta.
VR-tyyppiset lasit teknisenä laitteena ovat sotilaille tätä päivää koulutuksessa jo nyt (esim. Refence, kotisivut). Yhdysvallat taitaa tässäkin olla yksi maa eturintamassa (The DefensePost 8.4.2022). Tekoälyn ja konenäön hyödyntäminen on ollut arkea teollisuuden pitkälle viedyissä automaatiota hyödyntävässä tuotantomalleissa. Sodankäynnissä kehitys on ollut paljon jälkijunassa.
Taistelukentällä ei kyse olisi luonnollisestikaan keksitystä virtuaalitodellisuudesta vaan todellisesta todellisuudesta, mitä tekoäly analysoisi.
Virtuaalitodellisuusteknologia on tänä päivänä osa jalkaväen tehtäväharjoituksia mm. Yhdysvaltojen armeijassa. Ehkä pian vastaavaa tekniikkaa käytetään ohjaamaan sodankäyntiä, jonka tekoäly on luonut taistelukentän kattavan elektronisen reaaliaikaisen havainnointi- ja tiedusteluaineiston pohjalta. Kuva: vapaa lähde (Yhdysvaltojen armeija, U.S. Army).
Tuo olisi ehkä ratkaisu, jos tietylle sodankäyntitavalle koulukseen saaneet sotilaat joutuisivat siirtymään sodankäyntiin, josta heillä ei ole kokemusta. Sotilas tekisi ensisijaisesti sen, mitä tekoäly käskee. Suunnata tykistötuli niihin koordinaatteihin, mihin tekoäly käskee. Ohjata drooni sinne, minne tekoäly käskee. Ajaa taistelupanssarivaunu sinne, minne tekoäly käskee. Jos tekoälyyn liitetyt digitaaliset tiedustelu- ja havainnointijärjestelmät ovat paikantaneet sotilaan lähelle vaikka vihollisen tarkka-ampujan, todellisuutta näyttävät älylasit näyttäisivät hänen sijaintinsa.
****
Palataan lopuksi vielä Bah’mutiin.
The US and its allies want Ukraine to change its battlefield tactics in the spring (CNN 24.1.2023).
Vapaasti suomennettuna tuo CNN:n (kotisvut) tammikuinen uutisotsikko:
Yhdysvallat ja sen liittolaiset haluavat Ukrainan muuttavan taistelukenttätaktiikkaansa keväällä.
Avainsana on taistelukenttätaktiikka (battlefield tactic). Kyse on siitä, mitä edellä tähän blogikirjoitukseen on kirjoitettu. Keskeisin kysymys on, tulisiko siirtyä paikallaan pysyvästä asemasodasta ja juoksuhautojen kaivamisesta liikkuvaan sodankäyntiin ja alueiden takaisinvaltaukseen.
CNN:n juttu jatkaa:
“US and Western officials are urging Ukraine to shift its focus from the brutal, months-long fight in the eastern city of Bakhmut and prioritize instead a potential offensive in the south, using a different style of fighting that takes advantage of the billions of dollars in new military hardware recently committed by Western allies.”
Vapaasti suomennettuna:
“Yhdysvaltojen ja länsimaiden [sotilas]viranomaiset kehottavat Ukrainaa siirtämään painopisteensä pois brutaalista kuukausia kestäneestä taistelusta itäisessä Bah’mutin kaupungissa ja asettamaan sen sijaan etusijalle mahdollinen hyökkäys etelässä käyttämällä erilaista taistelutapaa, jossa hyödynnettäisiin länsimaisten liittolaisten äskettäin toimittamaa miljardien dollareiden arvoista sotilaskalustoa.”
Bah’mutin kaupungista on muodostunut etenkin Ukrainalle aivan tarpeeton päämäärä, jossa on tuhottu tarpeettomasti valtava määrä sotakalustoa ja ihmiselämää.
Tammikuussa Bah’mutin rintamaosuus oli vain reilut 50 kilometriä pitkä. Vielä tammikuussa rintamalinjat eivät liikkuneet kuin sadasta neljään sataan metriin mielettömässä tykistötulessa, jossa kaikki tuhottiin sileäksi.
Bah’mutissa ei sotaa ratkaista ainakaan Ukrainan eduksi. Rintamasodankäynnillä ei sotaa ratkaista – ei ainakaan Ukrainan eduksi.
Nyt näyttää hieman siltä, Jevgeni Prigožin on ottanut Volodymyr Zelenskyistä henkilökohtaisen vastustajan, ja kuviossa Vladimir Putinin on tarkoituksellisesti sivussa. Zelenskyi näyttää ottaneen Prigožinin haasteen vastaan.
Onko Venäjän tarkoitus kuluttaa Ukrainan asevoimia ja ennen kaikkea tappaa ukrainalaissotilaita Prigožinin avulla niin, että sen jälkeen Venäjällä olisi helpompaa suorittaa tuloksellisia hyökkäyksiä rintaman muilla osilla, kun kevät koittaa? Rääväsuu Prigožin olisi suorittanut Bah’mutin jälkeen tehtävänsä ja saisi väistyä.
Toisin sanoen Venäjän todellinen hyökkäys alkaisi keväällä. Venäjä olisi nyt tarkoituksellisesti syöttänyt Prigožinin kautta länteen tietoa, että sen aseet ja ammukset ovat lopussa. Totuus on kuitenkin toinen, jos katsoo sitä sotakalustoliikennettä, mitä tämän vuoden puolella on tapahtunut Venäjältä eteläiseen Ukrainaan. Tuota sotakalustoa ei ole annettu Prigožinille.
Uskallan väittää, että Venäjä valmistelee suurta harhautusta. Bah’mut voi olla tuossa valossa Ukrainalle kohtalokas, sotavoimaa on menetetty etenkin sotilaiden henkinä. Sen sijaan Venäjän on menettänyt Bah’mutissa vain Prigožinin riveissä olleita, ei viime syksyisessä liikekannallepanossa värvättyjä itse armeijan palveluksessa olevia ja vielä palvelukseen tulevia sotilaita. Venäjällä on siis liikekannallepanon miehistöreservejä vielä suuresti, joita on pian koulutettu puoli vuotta ja totutettu sodankäyntiin hiljaisimmilla rintamilla.
Tämän on tyly ilmaisu, mutta Venäjä on koonnut Prigožinin riveihin roskasakkia, josta Venäjä itse asiassa haluaa eroon. Vankilat tyhjennetään Venäjän näkemästä roskasakista. Saavutaan kohti kahta päämäärää: saadaan tuhottua ukrainalaista sotavoimaa ja samalla päästään eroon omasta roskasakista.
Toki Ukrainalla on myös voinut olla Bah’mutin verisissä taisteluissa ajatus tuhota Venäjän sotavoimaa niin, että keväällä Ukrainan olisi helpompaa tehdä länsiaseilla läpimurto etelässä. Prigožinilla ei kuitenkaan ole käytössään Bah’mutin rintamalla sitä miehistöä eikä sitä Venäjän armeijan sotakalustoa, mitä hän on toivonut ja anonut. Sen Venäjän armeija on päättänyt käyttää muualla.
Venäjä on ehtinyt rakentaa pitkällä miehityskaudella rintamien taakse paljon puolustuslinjoja, joiden lävistäminen tuottaa Ukrainalle haasteita nykymuotoisella läntisellä aseavulla. Venäjä rakentaa jo uutta infrastruktuuria valloittamilleen alueille, kuten mm. vesijohtoa Krimille. Mitä pidempään sota kestää, sitä vaikeampaa Ukrainan on vallata takaisin menettämiään alueita.
Venäjä on myös maltillistanut tavoitteitaan. Vaikka Venäjä on liittänyt itseensä neljä ukrainalaista oblastia, joita se ei kuitenkaan täysimääräisesti hallitse, se ehkäpä on valmis tyytymään myös nykyisiin rintamalinjoihin. Oleellista Venäjälle on maayhteys Krimille. Tuosta kertoo ennen kaikkea ne puolustuslinjat, mitä Venäjä on rakentanut varmistaakseen haltuun ottamiensa alueiden hallinnan. Venäjä toistaa sitä, mikä on sille osoittanut eduksi vuodesta 2014 Donetskin ja Luhanskin alueilla. Pitkä miehitysaika helpottaa pysyvää haltuunottoa.
Venäjän kyvykkyys pitää hallinnassaan valtaamansa alueet olisi valtava tappio lännelle, vaikka lännen poliitikot yrittäisivät kääntää kaikin keinoin tappion voitoksi, mustan valkoiseksi.
Kehotan siis vielä kertaalleen länsimaisia politiikkoja miettimään kahdesti sotilasavun perusteita. Asettakaa ensiksi päämäärä ja mitoittakaa sen jälkeen resurssit, mitä päämäärään pääseminen edellyttää. Sen jälkeen toimittakaa nuo resurssit. Enää ei voi olla varma siitäkään, että Ukrainalla riittää oma sotilashenkilöstö valtaamaan menetetyt alueet takaisin Ukrainan hallintaan.
