Asuntolainojen lainakorkojen verovähennysoikeutta ei ole syytä palauttaa
Vaalien läheisyys sai keväällä poliitikot tekemään avauksia, jota eivät olleet perusteltuja. Yksi näistä oli kysymys asuntolainan korkojen vähennysoikeuden palauttamisesta luonnollisen henkilön verotuksessa. Valtiovarainministeri Annika Saarikko asetti toimikunnan tätä miettimään. Arvattavasti kysymys korkojen vähennysoikeudesta nousee seuraavankin hallituksen pöydälle. Kirjasin keväällä arvion tästä toimesta ja voi olla paikallaan tallentaa se tulevan hallituksen linjauksia ajatellen.
Taloustieteen näkökulmasta avainkäsitteet korkojen vähennysoikeuden kannalta ovat symmetrisyys ja neutraalisuus. Ihmisillä ei ole vaikeuksia ymmärtää lainakorkojen vähennysoikeutta vuokra-asunnon tapauksessa, jos laina on nostettu vuokra-asunnon hankintaa varten. Kun veronsaaja verottaa vuokra-asunnon omistajan saamaa vuokratuloa, on loogista, että vuokra-asunnon omistajalla on oikeus vähentää ko. asunnon hankkimiseksi ottamansa lainan korkomenot verotettavasta tulostaan. Lainakoron vähennysoikeus on tällöin symmetrinen ja verotus neutraali. Tämä tarkoittaa sitä, että vero ei vaikuta siihen päätökseen, sijoittaako ihminen vuokra-asunnon hankkimiseen vai ei.
Verotuksen rooli omistusasunnon hankkimisessa on ihmisille ollut vaikeampi ymmärtää. Samat symmetrisyys ja neutraalisuus ovat kuitenkin hyvä kriteeri myös tässä tapauksessa. Tarvitsee ilmeisesti taloustieteen koulutusta sen ymmärtämiseksi, että omistusasumiseen liittyy tuloa. Vaikeus on siinä, että tulo ei ole näy käteisenä vaan on laskennallinen. Taloustieteen ajatus kulkee seuraavasti: kun ihminen asuu omistamassaan omistusasunnossa, hänen voi ajatella vuokraavan omaa asuntoaan itselleen omaan käyttöön. Rahaa ei liiku, mutta hän hyötyy laskennallisen vuokratulon verran. Veronsaajan näkökulmasta tällöin syntyy etuus, jota voitaisiin verottaa, kuten kaikkia muitakin etuuksia. Tällöin on luonnollista ajatella, että jos omistusasunnossaan asujaa verotetaan hänen laskennallisesta vuokratulostaan, hän saa vähentää veropohjastaan asuntonsa hankkimiseen nostamansa lainan korkokulut. Mutta muutoin ei.
Toisin päin sanottuna olisi siis looginen virhe, jos veronsaajalla ei olisi symmetristä oikeutta osaansa asunnon laskennallisesta asuntotulosta, jos omistusasunnossa asuva saa vähentää lainan korot. Ilman laskennallisen asuntotulon veronalaisuutta lainarahoitteisen omistusasunnon lainakoron vähennysoikeus merkitsisi veronmaksajien rahoittamaa subventiota omistusasunnoille. Tällainen vääristää asuntomarkkinoita omistusasumisen eduksi.
Sen sijaan, että kiistellään väärällä logiikalla, tutkijoiden olisi syytä tuottaa analyyseja siitä, kuinka paljon epäsymmetrinen vuokra- ja omistusasuntojen verotuskohtelu vääristää asuntomarkkinoita. Jos tällaista vaikutusta ei löydy, olisi aihetta toistaa tutkimuksia uusilla ja uusilla aineistoilla. Vaikutuksen odottaisi olevan ilmiselvä.
Tässä esitetyt näkemykset ovat yhdenmukaisia sen osalta, miten verotus kohtelee yritysten tekemiä investointipäätöksiä. Yrityksille lainakorkojen vähennysoikeus on tarpeen, koska veronsaaja aina verottaa yritysinvestoinnin tuottoa. Siinäkin on silti epäneutraalisuutta, jos osa investoinnista onkin rahoitettu yrityksen voittovaroista (tai maksullisella osakeannilla). Jälkimmäisiin liittyy tuottovaatimus. Käytännössä on osoittautunut, että oman pääoman tuottovaatimusta ei ole helppoa teknisesti tuoda yritysten verotukseen. Tämä vääristymä merkitsee vahvaa kannustinta yrityksille rahoittaa investointimenonsa vieraalla pääomalla.
Todettakoon lopuksi, että ns. menoveromallissa (eli kassavirtaverossa) mainittua vääristymää ei synny. Tämä on ollut tutkijoiden tiedossa jo pitkään. On kuitenkin syitä, joiden vuoksi menoverolla ei ole ollut mahdollista korvata tuloverojärjestelmiä.
