Tervetuloa opettajat, tervemenoa kännykät? | Uusi Suomi Puheenvuoro
Ehkä opettajapula ei olekaan pysyvä ilmiö. Ties vaikka oppimistuloksetkin vielä lähtisivät nousuun.
Maailma nimittäin muuttuu joskus parempaan suuntaan. Näin käy esimerkiksi silloin, kun havaitaan virhe, suostutaan tunnustamaan se ja palaamaan tarvittaessa vaikka lähtöruutuun.
Joskus kun pitää ottaa kaksi askelta taakse, että päästään edes yksi eteenpäin.
Koulutuspoliittisessa keskustelussa on tapahtunut hyvin lyhyessä ajassa kiitettävä paradigman muutos siinä, miten opetuksen digitalisaatioon yleensä ja kännyköihin erityisesti suhtaudutaan. Vielä pari vuotta sitten ne opettajat ja vanhemmat, jotka halusivat suojella lastensa ja oppilaittensa oppimista verkon ja mobiililaitteiden hälyltä, leimattiin luddiiteiksi, ajastaan jälkeen jääneiksi.
Sekä sosiaalinen että perinteinen media ylisti julkkiksiksi nousseita kasvatustieteilijöitä, jotka ajoivat yhdessä poliitikkojen, kouluviranomaisten ja ohjelmistotalojen konsulttien kanssa digitalisaation asiaa. Intressit olivat ehkä omaan maineeseen tai imagoon liittyviä, taloudellisia tai ideologisia.
Esimerkkejä digihuumasta löytyy verkon ja arkistojen täydeltä 1990-luvun lopusta alkaen. Tässä vain yksi esimerkki Yleltä (21.8.2012, ”Professori kehottaa pitämään kännykät ja tabletit auki koulussa”)
https://yle.fi/a/3-6264697#:~:text=Kasvatuspsykologian%20professori%20Kirsti%20Lonka%20on%20ryhm%C3%A4ns%C3%A4%20kanssa%20kehitt%C3%A4nyt,ja%20%C3%A4lytaulut%20eiv%C3%A4t%20ole%20uhka%20vaan%20oppimisen%20v%C3%A4lineit%C3%A4
Kyseinen professori Lonka monine samanmielisine kollegoineen junttasi niin digitalisaatiota, pelillisyyttä kuin koulujen seinien ja oppiainerajojen kaatamistakin sekä luokkahuoneissa että opettajankoulutuksessa. Aatesisaria ja -veljiä löytyi sankoin joukoin mediasta, elinkeinoelämästä ja poliitikoista. Viimeksi mainituista esimerkkeinä mainittakoot vaikkapa takavuosien opetusministerit Krista Kiuru ja Sanni Grahn-Laasonen.
Ei siis ole ihme, jos digiviihdelinjaa voimallisimmin vetäneet tahot nyt kuulostavat hiukan ärtyneiltä, (HS 24,8,2023, Simo Löytömäen artikkeli, haastateltavana mm. Kirsti Lonka) kun me vanhanaikaiset luddiittiäidit ja -isät, opettajat, rehtorit ja tutkijat vihdoin olemme saaneet äänemme kuuluviin
https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009745493.html
Kännyköiden tai itsetarkoituksellisen digitalisaation haitoista nimittäin on ollut kansainvälisesti vertaisarvioitua tutkimustietoa olemassa ja käytettävissä jo kauan. Sitä vain oli vielä 2010-luvulla ja sen lopulla vaikea saada esille ja laajan yleisön tietoisuuteen. Joka tapauksessa opetusministeriössä ja opetushallituksessa vieraili useitakin toisinajattelijatutkijoiden, vanhempien ja opettajien delegaatioita, jotka yrittivät kertoa kouluasioista päättäville, että pussillinen uusia keinoja ei aina ole parempaa kuin yksi vanha konsti.
Varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Postmodernia ilosanomaa ylistävä viihdelinja voitti, ja toi siinä sivussa mukavat voitot muutamille tietotekniikan alan yrityksille ja ohjelmistotaloille.
Nyt näyttää jonkinlainen käänne tapahtuneen – jos ei muussa, niin yleisessä mielipiteessä.
Paradigman muutokselle lienee useita syitä. Yksi on ehkä se, että kansalaiset ovat aktivoituneet ja rohkaistuneet, kun “uuden vääjäämättömän kehityksen” epäilijöiden määrä on ylittänyt “kriittisen massan.” Lisäksi Suomessa on nyt puolue, perussuomalaiset, joka vei kännykkäprobleeman hallitusneuvotteluihin asti eli osoitti, että kansalaisten huoli ei ole aiheeton, ja että kyse ei ole ainoastaan kännyköistä, vaan paljon laajemmasta ongelmavyyhdestä, joka kytkeytyy nuorten pahoinvointiin , turvattomuuteen ja koululaitoksen muihin ongelmiin.
Uskaltaudun ennustamaan. Jos oppitunnit saadaan rauhoitettua ensin kännyköiltä ja sitä myötä ehkä muiltakin häiriöiltä, kuten jatkuvalta muutos- raportointityötaakalta, kouluun kuulumattomalta sosiaalityöltä ja yleviltä kuulostavilta, usein ideologisilta tavoitteilta, helpottaa ehkä opettajapulakin.
Jopa sijaisuudet saattavat ruveta kiinnostamaan. Eikä ainoastaan talouden alamäen takia, vaan siksi, että kadonneet opettajat tulevat esiin piiloistaan – sairaslomilta, yksityisisistä yrityksistä, varhaiseläkkeiltä – siinä toivossa, että pääsevät taas opettamaan. Siis tekemään sitä, mihin heillä on koulutus. Ja aika monella myös kutsumus.
