Äitienpäivä – minun tarinani | Uusi Suomi Puheenvuoro
Tämä tarina on äidistäni.
Tämä on myös minun tarinani siitä, mitä koin ja koen Äitienpäivinä.
Äitienpäivä on päivä muiden päivien joukossa, mutta se on myös päivä, jolloin sosiaalinen media, lehdet, tv-ohjelmat, kaikki täyttyvät rakkaudellisista sanoista omista äideistä/isoäideistä, muistoista ja etenkin elämästä heidän kanssaan.
Minut vietiin lastenkotiin syksyllä 1966 ja jätettiin sinne. Isosiskoni oli myös siellä, mutta en muista häntä tuolta ajalta, koska olin niin pieni. Muu perheemme, ainakin osa heistä, asui 1970-80 luvuilla useita eri pituisia ajanjaksoja Ruotsissa niin kuin niin monet muutkin Suomen romanit tuolloin.
Edellä kerrottu sekä pitkään kestänyt katkeruus siitä, että minut oli jätetty lastenkotiin, vaikutti luonnollisesti siihen, että yhteydenpitoni äitiini ei ollut säännöllistä eivätkä tunteeni häntä kohtaan kovin lämpöiset.
Suomalaisen kasvattiperheen sain kesällä 1973 – niitä tarinoita on muisteltu paljon lehtijutuissa ja muissa medioissa eli en kerro siitä enempää tässä. Siellä vietettiin Äitienpäiviä perinteiden mukaisesti.
Aikuisena koin, 2000-luvun alkuun asti, Äitienpäivän kuitenkin jollain lailla koettelemusten päivänä. Minulla ei ollut kauheasti jaettavaa yhdessä eletystä elämästä biologisen oman äitini kanssa. Tein tietoisesti työtä itseni kanssa, jotta pääsin tuntemastani katkeruudesta eroon. Mennyttä ei voinut muuttaa, mutta tulevaan ja suhteeseen äitiini pystyi vaikuttamaan. Isäni kuoli vuonna 2002 ja sen jälkeen oma äitini oli tiiviisti läsnä omassa elämässäni, poismenoonsa asti.
Minulla ja äidilläni, oli vain vajaat kahdeksan vuotta aikaa tutustua toisiimme kunnolla. Käytin tämän ajan tehokkaasti kaikin keinoin kyselemällä häneen ja sukuumme liittyviä asioita perin pohjin, harmi vain etten kirjoittanut niitä muistiin. Sydämessä ovat tallessa nekin. Äitini sairasti ja siksi yhdessäoloamme väritti paljon hänen terveydentilansa ja useat eripituiset sairaalajaksot.
Millainen äitini oli?
Hän oli ehkä sisukkain ihminen, jonka olen koskaan tuntenut. Hän oli hirtehisen huumorin ammattilainen, hassujen, terävien ja nerokkaidenkin kielikuvien mestari. Muistan monet kerrat kuinka istuin hänen luonaan vedet silmissä nauraen ja toki myös ne kerrat kun kuuntelin vakavana muisteluja vuosikymmenien takaa. Paikalla oli usein myös muitakin äitini tuttuja ja sukulaisiamme.
Pienestä koostaan (145 cm -150 cm) huolimatta äitini oli iso persoona, jonka tunsivat/tiesivät jollain lailla, kuten tunsivat myös isäni, romanit ympäri Suomea. Heillä oli myös lukuisa joukko pääväestöön kuuluvia ystäviä ja tuttuja.
Hän oli myös peloton, ei pelännyt mitään eikä ketään, sellainen kuva minulla oli äidistäni. Hän nukkui ensimmäisessä kerroksessa asunnossaan parvekkeen ovi auki ja aina kun sanoin hänelle siitä äitini vastasi ”mitä ne ’mustalaiselle*’ tekee, ei yhtikäs mitään, muista se”.
Äidilläni oli ymmärrystä elämänvalintoihini. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt (ei ymmärtänyt isänikään) mm. sitä miksi halusin opiskella, koska heidän mielestään ”mustalaisena*’, opiskelukaan ei auta’. Tästä keskustelimme usein ja olimme eri mieltä.
Äitini laittoi kaikkiin ruokiin niin paljon voita, kermaa ja suolaa, että tottumattomana pystyin harvoin syömään hänen luonaan tulematta huonovointiseksi. Ja silti söin, hyvällä ruokahalulla, koska oma äiti oli ruoan laittanut.
Hän oli myös lääkkeiden ja erilaisten toimenpiteiden sekä hoitojen asiantuntija. Minusta hän oli myös kärsivällinen ja niin kutsuttu helppo potilas – olen tainnut periä nuo kaksi viimeksi mainittua ominaisuutta häneltä.
Äidilläni oli erinomainen ihmistuntemus, hän luki ihmisiä salamannopeasti ja osui yleensä oikeaan. Hän oli tarkkanäköinen, välillä liiankin ja aina tilanteen tasalla – väittävät, että isosiskoni ja minä olemme ’selvästi äitimme tyttäriä’.
Mielestäni äitini oli uskomaton autokuski – suvereeni autonkäsittelijä kelillä kuin kelillä, joka muisti aina ’osoitteet’, maamerkit, löytäen aina perille. Itseäni tosin välillä hirvitti kyydissä.
Olin hänen elämässään läsnä jollain lailla joka päivä. Äidilläni oli lompakossaan koko elämänsä ajan lastenkodissa otettu valokuva minusta vuoden ikäisenä seisomassa leikkikehässä. Olin myös läsnä hänen viimeiseen henkäykseen asti, sängyn vieressä, yhdessä lähimpien kanssa, Jorvin sairaalassa.
Kyyneleet tulivat silmiini nytkin, tätä kirjoittaessani, kun muistelin lyhyttä yhteistä matkaamme.
Välillä on kova ikävä äitiä.
Mietin tietenkin myös sitä, kuinka kaikki olisi voinut olla toisinkin.
Hyvää Äitienpäivää kaikille!
* vanhemmat romanit puhuivat ja monet puhuvat edelleen itsestään käyttäen tätä sanaa
