Enemmän ja lisää lisää | Uusi Suomi Puheenvuoro
On riipaisevaa lukea vuosikymmenestä toiseen kirjoituksia pahoinvoinnin lisääntymisestä ja hoitoon pääsyn vaikeutumisesta. Tilanne eskaloituu nopeasti jos hoitoon pääsy vaikeutuu samaan aikaan kun hoitoa tarvitsevien määrä kasvaa. Ja tuota eskalaatiota tässä on katseltu 90-luvulta lähtien – rohkenen sanoa ilman taukoja.
Vähintä mitä voisi luulla on että jos hoidon tarve on huomattu ja hoito aloitettu, niin sen jälkeen potilaan tai hänen vanhempiensa ei aina uudestaan tarvitsisi ikään kuin todistaa samaa asiaa hoidon jatkamiseksi.
Toisaalta sairaus on ”asianomistaja-asia” jossa hoitoon pyrkivän henkilön on ensin itse oltava sitä mieltä että tarvitsee hoitoa vaivaansa, toisaalta lääkärillä on yksinoikeus tunnistaa sairauksia eli erotella terve ja sairas toinen toisestaan.
Mutta eiväthän asiat ole läheskään näin ”periaattellisia” jos lääkärin puheille ei kerta kaikkiaan pääse. Minulla on kokemusta hyvin arkipäiväisestä asiasta, alkuvuodesta 2005 soitin Tuusulan omalääkärin ajanvaraukseen koska minulla mielestäni oli bronkiitti eli keuhkoputkentulehdus flunssan jälkitautina ja tarvitsin kaikeiti antibioottikuurin. Ajanvarauksia hoitava sairaanhoitaja sanoi että kuukauden päässä on vapaita aikoja. Bronkiitti ehtii siinä ajassa muuttua keuhkokuumeeksi ja potilas mahdollisesti kuolla.
Ja tuo oli vuonna 2005, jolloin hyvinvointivaltion rahoituspohja oli Suomessa kaikkein tukevimmillaan! Paremmin kuin koskaan ennen ja varsinkaan jälkeen. Tuusulan asukkaat ovat työssä käyviä keskiluokkaisia veronmaksajia joten verokertymääkin luulisi olevan kyllä senkin puolesta. Omalääkärijärjestelmässä ei ole mieltä jos omalääkärille ei pääse – ja ei kai siitäkään taikasanasta ole yli viiteentoista vuoteen jaksettu puhua; on otettu muut taikasanat käyttöön.
Puhutaan ”hyvinvointivaltion pelastamisesta” vaikka paremmalla syyllä voisi puhua sen kaavailemisesta. Virkamiesten tehtävä on tialstokikkailulla luoda näköharha toisensa perään sen todistelemiseksi että rakenteet ovat pystyssä. Eivät ne ole olleet pitkään aikaan eikä mitään alueellista tasa-arvoa ole koskaan ollut; voi olla Tuusulan kaltaisia suhteellisen suuren verokertymän kuntia joissa mikään ei toimi; kuinka sitten olettaa jotain parempaa jossain Kivijärvellä tai Savukoskella.
Ei päättäjiä kiinnosta edes niiden määrärahojen käytön optimointi, jotka he näkevät silmissään juuri sillä hetkellä. Optimointi on käsitteenä ihmiskunnalle liian vaikea. Päättäjiä kiinnostaa avata jo tehtyjä ratkaisuja aina uudestaan ja suhmuroida rahoitukset omille kavereilleen eli viite- tai sidosryhmilleen – mikään lupaus ei ole pyhä eikä mikään suunnitelma toteudu ellei siihen toteutukseen olla pumppaamassa jatkuvasti lisää ja enemmän rahaa. Enemmän ja lisää lisää.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Näyttää siltä että ”terveydenhuoltojärjestelmää” ilman lääkäripulaa ei ole olemassa. Ei kannata keskustella siitäkään onko lääkäripulan ylläpito hyvä vai huono asia koska se vain syntyy. Ei missään ole ketään joka tietää mikä on sopiva määrä hoitoa väestötasolla, vaikka moni puhuu sävyyn kuin tällainenkin tieto jossain olisi. Hyvinvointivaltiomallimme on ns. valtiokeskeinen eli periaatteessa valtio tunnistaa sairaudet eli erottelee terveet sairaista, jolloin sairauden ”asianomistajuus” onkin valtion asia. Oma asia. Mutta näinhän ei tietenkään ole vaan vastuu siirtyy aina, jos ei sille joka ei satu olemaan paikalla niin jälkiviisaasti tappion kärsineelle eli sanotaan vaikka potilaalle.
Olisiko sitten aika siirtyä hyvinvointimalliin jossa yksilöt ja heidän perheensä ovat keskeisemmässä asemassa. Tuo edellyttää ainakin sosiaalidemokratian ihmiskuvasta luopumista eli ainakaan demareita ei pitäisi päästää uuteen hallitukseen. No entäs sitten kokoomus: vuosikymmen sitten Katainen koetti Sinisellä kirjallaan varovaisesti uudistaa sosiaalidemokraattista hyvinvointimallia toisaalta liberaaliin, toisaalta konservatiiviseen suuntaan, muutaman pykälän eli ei kovin paljon. Mutta mitään kummempaa kansalaiskeskustelua ei virinnyt ja eihän mitään keskustelunavausta tarvitse tunnistaa kun vain ei tunnista – kun ei tarvitse.
