Lastenkin hyvinvoinnin edistäminen vaatii uutta ajattelun ja toiminnan työkalua
Katriina Anttila ja Leena Repokari eivät Helsingin Sanomien vieraskynäartikkelillaan 21.1. tuoneet esiin ensimmäisinä sitä soteratkaisuissakin varjoon jäänyttä kohtaa, että sosiaali- ja terveyspalveluiden tarjonta jumittuu nykyisin seuraavaan: Tärkeätä kyllä on, että häiriöprosessiin joutuneet saadaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa terveydenhuollon ammattilaisten vastaanotoille mutta mutta, mistä niitä varhaisia puuttujia saadaan? Kun korjaavassa työssä ahertavat ovat loppuun palamisen partaalla niin eihän se ennaltaehkäisy edisty. Puheet ennalta ehkäisemisen tärkeydestä ovat kyllä kaikkien puolueiden ohjelmissakin vahvasti esillä mutta siihen se toistuvasti jää.
Anttilan ja Repokarin artikkelista löytyy seuraavia kohtia: ”poikkeavasti käyttäytyvä lapsi jää usein yksin”, ”vallalla olevat asenteet vinouttavat käsitystämme siitä, minkälaisia lapset saavat olla”, ”lapset tarvitsevat aikuisia pohtimaan kanssaan vaikeita asioita”, ”poikkeava käytös johtaa usein kiusaamiseen”, ”osa hoitoa tarvitsevista lapsista ei päädy hoitoon tai tulee sinne verrattain myöhään”, ”on tärkeää auttaa ympärillä olevia lapsia, kuten kavereita tai sisaruksia ymmärtämään tilanteen taustoja, näin vältetään leimautumista ja syrjivää ajattelua”, ”maailma tarvitsee monenlaisia ihmisiä”. Merkittävää näissä on, että jokainen esitetty virke liittyy niiden syiden pääkohtiin, joita täytyy ottaa huomioon, kun sitä hyvinvointia edistetään. Siis syitä on aina useampia kuin yksi, vaikka arkipäivän harha on ”siitähän se johtuu”.
Miten saisikaan käyttöön sellaista työkalua, jossa psyykkisen pahoinvoinnin, psyykkisen häiriön ja negatiivisesti poikkeavan käyttäytymisen syyryhmät ovat jäsennettynä ja käytäntöihin sovitettuna! Tieteilijöiden kammioissa on jäsennystyötä paljon tehty mutta miten sen hyödyntäminen saadaan käytäntöön, kas siinä kysymys.
