224. Kuka pettää kenet? | Uusi Suomi Puheenvuoro
Luokkakokousikään ehtineitten keskusteluaiheet kuukausikokouksissa pyörivät usein kahdessa aiheessa. Yhtäältä päättymässä olevan tai jo päättyneen työuran esille nostamiseen sekä aikoinaan opiskeluiässä tehtyyn uravalintaan. Toisaalta keskusteluja leimaa varovainen arvuuttelu tulevasta eli kaiken päättymisestä. Elämän alkuun liittyvän opiskelun ja työstä eläkkeelle siirtymisen välistä kaikkein ongelmallisinta jänneväliä biologi havainnollistaa kertomalla ruuansulatusjärjestelmässä toimivista entsyymeistä. Niiden tehtävänä on ravinnon pilkkominen ja sen nopeutettu imeyttäminen elimistöön. Ilman tätä nopeutettua vaihetta elämä ei olisi kuulemma edes mahdollista. Hän tietää kertoa, että huolimatta nopeuttamista edistävästä tehtävästään entsyymeissä itsessään ei evoluution aikana ole tapahtunut muuta kehitystä kun niiden ”spesialisoitumisessa, yhteistoimintamahdollisuuksissa ja solujen välisessä työnjaossa”. Tehtävä on painottunut siis elämän laadun kehittämiseen.
Mukana jo liki eläkeiässä olevalta teologilta kysytään, mikä hänen näkemyksensä on kaiken kattavasta, mutta kuitenkin kerran päättyvästä elämästä. Eli mitä kaiken jälkeen? Puhuttuaan iankaikkisuudesta, armosta ja pelastuksesta herää kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin hän ehtii vastata. Tyytymättömimmät kyselevät jo hänen uravalintansa perusteista. Keskustelun kiihtyessä ja käydessä yhä hedelmättömämmäksi poistun paikalta.
Asia jää kuitenkin kaihertamaan mieltäni. Mitä itse sanoisin luokkatovereilleni, joiden kysymys näennäisestä keveydestä huolimatta on tarkoitettu vakavaksi? Onko yhtäältä syntymän ja opiskelun sekä toisaalta eläköitymisen ja kuoleman välillä jänneväliä, joka kaipaa tyydyttävää selitystä, vai onko työelämä vain irrallinen osa kokonaisuudesta? Olisiko minulla seuraavassa kokouksessa mitään sanottavaa aiheesta? Aloittaisin lempiaiheellani ja jokaiselle jo koulusta tutuksi tulleilla ja jokaisen otaksuttavasti edelleen käyttämillä sanoilla; ”tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi” eli uusi yhteiskuntajärjestelmä ”myös maan päällä”. Kysymyksiin miten tämä olisi mahdollista, vastaisin menetelmän sen saavuttamiseksi löytyvän niin ikään kaikkien tuntemasta vuorisaarnasta. Tuolle jännevälille antaisin nimen, omatunto.
Lähtökohdaksi nostaisin Ukrainan kriisin, jossa tunnistamaton määrä ukrainalaisia sotilaita antaa tänäänkin henkensä Euroopan ja myös suomalaisten puolesta. Eikö juuri tämä sota herättänyt suomalaiset? Kansa pakotti päättäjänsä lopettamaan 30-vuotisen itänaapurin hännystelyn ja vain sisäpoliittisesti itseään hyödyttävän suomettumisen. Nato-hakemuksesta alkoi pitkä, nöyryyttävä ja osin narrinomainen matelu Venäjän sijasta nyt Turkin ja Unkarin edessä. Ruotsi ymmärsi viimein, ettei se voi luopua länsi- ja samalla Nato-maiden yhteisesti kunnioittamista arvoista. Ongelmahan ei ole Ruotsin eikä Suomen vaan Naton, Euroopan ja USA:n.
Nyt ratkaisua odotetaan USA:n mahdollisesta F-16 hävittäjäkaupasta Turkille. Ratkaisua odotetaan levottomana. Harva haluaa tiedostaa, että Turkin aseistaminen johtaa painopisteen siirtymiseen Ukrainasta toisen niin ikään 40-miljoonaisen, valtiottoman kurdikansan surmaamiseen. Johtavia suomalaisia päättäjiä, joilla oli 30 vuotta aikaa hakeutua joko Eurooppaan, Natoon tai kansalliseen turvallisuuteen, seikka ei tunnu häiritsevän. Pääasia on oman nahan, poliittisen uskottavuuden pelastaminen, vaikka kuinkakin kyseenalaisin keinoin.
On selvää, että Natoa eli USA:ta kiinnostaa vain Ruotsin ja Suomen maa- ja ilmatilan hallinta. Yksinkertaisin ratkaisu olisi Naton sisäinen sääntömuutos, jossa päätökset tehtäisiin esimerkiksi 3/4-osa enemmistöllä. NL:n luhistumisen ja Suomen Nato-hakemuksen välinen 30 vuoden aikajänne merkitsee liki kokonaisen ikäluokan työssäoloaikaa. Tuota aikaa – tämä olisi sanomani sisältö – voidaan mitata urakehityksellä, varallisuuden lisääntymisellä ja kaikella aineellisuudella, mutta ei oman tai lasten turvallisuudella. Kysymys kuuluukin voiko tuota aikaa mitata myös omallatunnolla tai sen vaientamisella? Ottamatta kantaa liittyykö luokkatovereitteni levottomuus tuonpuoleisesta omaantuntoon tai huoleen lastensa kohtalosta, voisi pikemminkin pohtia entsyymien tavoin elämämme merkitystä omien vahvuuksiemme kehittämisestä eli spesialisoitumisesta, yhteistoimintamahdollisuuksien luomisesta yleensä ja kanssatyöntekijöiden välisen työnjaon kehittämisestä kokonaisuuden eli ihmiskunnan hyväksi. Olisiko hänen tahtonsa eli uuden yhteiskuntajärjestelmän toteutuminen ollut tehtävämme?
Olemme tänään pisteessä, jossa 30-vuotinen omantunnon eli herkistyneen ihmisyyden ylenkatsominen uhkaa paitsi itseämme niin ennen kaikkea tulevia suomalaisia polvia. Nyt olemme jatkamassa vastuuttomuuttamme odottamalla F-16 hävittäjien toimittamista Turkille, joka todennäköisesti käyttää niitä kurdien surmaamiseen. Kysynkö siis luokkakokouksessa, mitä tekisimme iankaikkisella elämällä maanpäällisen elämänkin jäätyä täällä jo elämättä? Vai kehottaisinko kuuntelemaan omaatuntoa toimiaksemme entsyymien tavoin kokonaisuuden eli ihmisyyden hyväksi? Kysymykset tuonpuoleisuudesta jäisivät omaan tarkoituksettomaan arvoonsa.
