Kiitos elämästä, isä | Uusi Suomi Puheenvuoro

Onko Suomi äärimmäinen vastakohta järnefeltiläisyydelle ja muullekin sosialidemokratialle? Ovat näämmä joukolla päättäneet ottaa kaiken irti ”elämä on sota, kilpailu, vallantahto ja minäminäminä” -epigeeneistä ja vastaavista animaalisista taistelugeeneistä.

Suomalainen havahtuu, kun puheeksi tulee sota ja pääsee syömään vanikkaa katsomalla sotaleffoja ja -dokkareita ja riitelemällä Tuntemattomasta sotilaasta. Suurin on se jonka isä ja isoisä tappoivat eniten vihollisia. Ryssän puutteessa kotimaisetkin viholliset kelpaavat tappajalle sankarimainetta ja mahtiasemaa luoviksi tapetuiksi.

Sellaiset isät ja isoisät jälkeläisineen pääsevät jopa professoreiksi, kirkkoherroiksi, kirjallisuushistoriaan ja muuten vaan kaapin päälle. He killuvat rahan ja vallan huippuasemissa, saavat virkoja, (apu)rahoitusta, nimeä ja palstaa, orjia ja palvojia. Tappovoitot vaihtuvat hivenen peitellymmiksi tapposaavutuksi vaihtoehdottomuuden maassa, joka hyväksyy suurtyöttömyyden, pitenevät leipäjonot ja hyvinvoivien hyvinvoinnin maksatettavaksi getotetuilla vanhuksilla ja orja-vanki-omaishoitsuilla. Se se on huippuosaavaa sankaruutta, sellainen ihanteenmuodostus ja sen muuttaminen rahaksi, viroiksi ja asemiksi.

Isä päätti sotaan mennessä, ettei ihmistä sielläkään surmaa, eikä surmannut. Hän oli järnefeltiläinen sosialidemokraatti. Geenejä ja epigeenejä on sellaisiakin.

Isä on ylärivissä toinen vasemmalta. Niukasta ravinnosta hintelän orpopojan tukka ehkä ajeltu täitten takia. Opettajatar Harjamaa pojat huusivat Harjaperseeksi. Isä pääsi kouluun vain, koska rehtori Martti Korpilahti lahjoitti vaatteitaan ja kengät.
Lähde