Suomen strategia euromaana | Uusi Suomi Puheenvuoro
Edellisessä blogipostauksessani kirjoitin Euroopan, ja sen mukana Suomen, karmeasta taloudellisesta tilanteesta. Postaus on toiminut keskusteluavauksena ainakin omassa arjessani, joten jatkan valitsemallani tiellä. Postauksen aiheena ovat jälleen Euroopan ja Suomen talous ja asioiden edesauttamiseen liittyvät taloudelliset ja poliittiset strategiat.
Viime kerralla yritin löytää postauksessani ratkaisuja Euroopan talouden tilanteeseen tarjoamalla ehdotusta pääomamarkkinan kehittämisestä. Kun sitä ei kuitenkaan ole saatu kehitetyksi edes euromaiden välillä toimivaksi vuosikymmenten ponnistelujen ja hyvien aikomusten jälkeen, voitaisiin alkaa edistää myös vaihtoehtoisia kehityskulkuja.
Vaikka Euroopan Unionin komission uutta puheenjohtajakautta aloittava Ursula von der Leyen muun EU-eliitin ohella puhuu tarpeesta kehittää Unionia, jotta muut suurvallat, etunenässä USA ja Kiina, eivät saisi yliotetta, todellisuudessa Euroopan Unioni on alun perin USA:n siunaama projekti. Mitä olen itse keskustellut tavallisten amerikkalaisten kanssa, he pitävät Euroopan Unionia oikein myönteisenä asiana. Ja miksi eivät pitäisi? On amerikkalaisten etu, että Euroopassa tavoitellaan jotain vastaavaa, mitä USA:ssa on toiminnassa. Omasta mielestäni se ei kuitenkaan voi olla Euroopalle voittava strategia, koska silloin Eurooppa on ikuisesti pikkuveljen tai wannabe-suurvallan asemassa.
USA:lle käy oikein hyvin myös se, että työtä ja taloudellista hyvinvointia siirtyy Euroopasta USA:an. Viime vuosien talousdata ja pörssikurssien kehitys näissä maanosissa heijastelee vallalla olevaa kehitystä.
Kun siis on niin, että viimeistään eurojäsenyydellä Suomi on mukana Euroopan Unionin pakkoavioliitossa, josta ei ole edes laillisia poistumisreittejä, Suomen pelimerkit vähenevät merkittävästi. Mitä siis on tehtävissä?
Taloudet ovat avoimissa, demokraattisissa maissa dynaamisia, joten ne kyllä jossain määrin aina sopeutuvat. Myös poliittisesti on olemassa mahdollisuuksia tässäkin epätoivoiselta näyttävässä tilanteessa. Apulannan laulunkin sanat menevät jotenkin niin, että ”kaikkien suurimpien kauhujen peilikuvat ovat omat toiveesi. Käännä kauhusi, ja kädestäsi löydät niihin avaimet.”
Politiikkaehdotukseni on tehdä suurin piirtein sellaista EU-politiikkaa, kuin mitä Orpo–Purra ovat tehneetkin, joskin aggressiivisemmin. Ollaan nuivia, mutta ollaan sitä vielä täysin rinnoin ja avoimesti. Vedetään kotiinpäin. Vipuvartena kokouksissa voisi käyttää nimenomaan Suomen eurojäsenyyttä, jonka avaaminen olisi sellainen Pandoran lipas, johon kukaan ei oikeasti halua mennä.
Tällainen politiikkakäänne toki vaatisi paljon pokerinaamaa suomalaisilta poliitikoilta, mutta siitähän heille maksetaan. Toivottavaa olisi myös, että suomalainen mediakenttä antaisi edes auttavaa tulitukea tässä kansallista intressiä edistävässä toiminnassa. Ehkä tärkein muutos pitäisi tapahtua kuitenkin kansalaisten korvien välissä. Euroopan Unioni pitäisi nähdä itse kunkin aika kyynisesti eurooppalaisena yhteistyöorganisaationa, joka ei ole matkalla mihinkään onneen nykymallilla. Kansalaisten asenteissa pitäisi tapahtua ryhtiliike suhteessa Euroopan Unioniin.
Voi olla, että politiikan ja yritysmaailman eurooppalainen umpisolmu eivät ole ratkaistavissa. Suomelle minkäänlainen exit-strategia ei ole myöskään laillisesti eikä käytännön tasolla realistinen. Järjestelmän loppua odotellessa Suomen voittava strategia on ulosmitata yhteistyöstä itselle mahdollisimman paljon taloudellista hyvää poliittisella pokerinaamalla.
