Elämää ei testeillä ennusteta | Uusi Suomi Puheenvuoro
Vanhemmilla on usein suuri huoli lastensa koulunkäynnistä tai urheilumenestyksestä. Voin lohduttaa heitä: edes nuorten aikuisten tulevaa menestystä ei kattavasti voi ennustaa, puhumattakaan pikkulapsista. Pelkästään laudaturylioppilaat eivät täytä liike-elämän, sairaaloiden, yliopistojen ja valtiollisten elinten johtopaikkoja. Sattuma ja onni merkitsevät viime kädessä enemmän.
Kouluissa pidetään kokeita mutta entä jos sama koe pidettäisiin viiden vuoden kuluttua… Olisiko kymppi edelleen kymppi? Mitä jos kympin saanut saisi enää ”seiskan” mutta kahdeksan olisi edelleen kahdeksan? Kumpi oikeasti oli oppinut enemmän ja kumpi vain lukenut lähimuistiin paremmin?
Myöhemmän elämän valintatilanteet ovat vähän samanlaisia. Kun ihmisiä pyritään valitsemaan tehtäviin, valinnat pyritään tekemään rationaalisin perustein, mutta tutkimusten mukaan yhtä hyvin voisi heittää noppaa, ellei tarkkailua voi järjestää jo kyseisessä tehtävässä toimiessa. Tunnin, parin observointi ei riitä.
Pyrky ja sitko ovat osa menestyksen palettia, oikea-aikainen työntö taas jopa merkittävä. Erilaiset valintatilanteet ja karsinnat antavat joko työnnön tai sitten torjunnan. Valintatilanteissa arvottamiseen vaikuttaa pätevyyden illuusio.S
Sama koskee johtamistaidon määrittelyä työelämässä. Johtajaan suunnatut odotukset luovat valitsijan silmiin pätevyyden illuusion valintatilanteessa. Tähän odotukseen voi vastata esiintymällä. Valitsija ei välttämättä luota näyttöön, vaan silmiinsä.
Joskus silmät pitää sulkea, jotta näkee kunnolla.
Daniel Kahnemanin kokemukset
Kun tuleva psykologian professori ja vuonna 2002 taloustieteen Nobelin palkinnon voittanut Daniel Kahneman suoritti asevelvollisuuttaan Israelin armeijassa, hänestä leivottiin jalkaväen upseeri ja hänet määrättiin IDF:n psykologiselle osastolle. Yksi hänen tehtävistään oli valita kandidaatteja upseerikoulutukseen. Metodit oli kehitetty brittiarmeijassa. Itsekin tunnistan kyseiset testit, vaikka olen syntynyt sen jälkeen, kun Kahneman työskenteli armeijassa.
Monitoroinnissa tarkkailtiin perinteisiä asioita. Kuka yritti johtaa, mutta tuli torjutuksi, ketkä yrittivät työskennellä yhdessä yhteisen tavoitteen eteen jne. Kokelaat jaoteltiin ryhmäläisinä itsepäisiin ja ylimielisiin, kärsivällisiin ja kuumaverisiin, itsepintaisiin ja luovuttajiin. Huomattiin, miten jotkut laiskistuivat, kun heidän ideansa ei ottanut tulta ryhmässä. Uskottiin, että paineen alla ”todelliset luonteet” tulivat esiin.
Koko homma muistutti etäisesti ohjelmaformaattia Diili.
Tarkkailuryhmä käytti jonkin aikaa keskustellen jokaisesta. Jotkut ehkä näyttivät vahvoilta johtajilta, kun taas toiset ylimielisiltä typeryksiltä, jotkut taas keskinkertaisilta mutta eivät toivottomilta. Pieni osa vaikutti niin heikoilta, että heidät raakattiin pois upseerikoulutuksesta.
Kahnemanin työryhmä luotti silmiinsä ja mielikuviinsa. ”Tuo on keskinkertainen, mutta suoriutuu.” ”Tuo ei koskaan selviydy siitä.” ”Hänestä tulee tähti.”
Kuukausien päästä alkoi tulla palautetta. Kouluttajat kertoivat, mitä oikeissa operaatioissa näkyi. Kahnemanin työryhmä järkyttyi. Heidän ennustuksensa osoittautui merkityksettömäksi. Se oli parempi kuin sokea arvaus, mutta vain hiukan.
Hetken Kahnemanin työryhmä tunsi epävarmuutta, mutta ei kauaa. Uusi ryhmä kandidaatteja saapui. Valintaryhmä alkoi tehdä täsmälleen samoja havaintoja, samoin perustein. Vaikka he tiesivät, miten pieleen aikaisempi prognoosi oli mennyt ja että heidän olisi pitänyt hillitä ja muuttaa arviointiperusteita, he eivät tehneet sitä, vaan valitsivat samoin perustein kuin edelliselläkin kerralla.
Kahneman tajusi astuneensa toisen kerran samaan naulaan ja keksi termin pätevyyden illuusio, the illusion of validity. Kyse on kognitiivisesta harhasta. Heitä vaadittiin ennustamaan sotilaan suorituskykyä upseerikoulutuksessa ja taistelussa, mutta he tekivät sen arvioimalla käyttäytymistä tunnin ajan. Kahneman sanoi: ”Olimme keksineet tarinan siitä vähästä, mitä tiesimme, mutta emme hyväksyneet sitä, mitä emme tienneet yksilön tulevaisuudesta, mikä oli lopulta melkein kaikki, millä todella olisi merkitystä.”
Pienten lasten parissa
Koulutyössä voi todeta saman. On hankalaa sanoa vanhemmille, ettei tässä mitään hätää ole, jos he ovat sitä mieltä, että lapsi on pudonnut osaamiskamppailusta saatuaan seiskan matematiikasta kymmenvuotiaana.
Jos jotain pitäisi pitemmän päälle ennustaa, tarkkailisin ennemminkin luovuutta ja rohkeutta. Monet erittäin hyvin pärjänneet eivät välttämättä aina jaksaneet ”keskittyä ja kuunnella”. Monet kulttuurialalla luovuuttaan ja harrastuneisuuttaan hyödyntäneet ovat päässeet pitkälle ilman akateemista loppututkintoa.
Koulumenestyksellä ja vanhempien sosioekonomisella asemalla on korrelaatio. Sekään ei sido ketään. Elämä ei ole pedagoginen kysymys.
