Yhä nuoremmat täyttävät 100 vuotta, tällä viikolla lyömäsoitinjumala Max Roach
Rumpusetin kaikkien aikojen kuningas Max Roach syntyi joko 8. tammikuuta tai 10. tammikuuta vuonna 1924: ihan varmoja täsmällisestä päivästä ei olla.
Meille kansalaisoikeustaistelut muistaville Maxista tulee aina mieleen yhteiskunnallinen aktivismi: etenkin 60-luvun alun albumit ”We Insist! Freedom Now Suite”, ”Percussion Bitter Sweet” ja ”It’s Time”. Jo ennen niitä hän oli mukana Sonny Rollinsin Freedom Suitella. Kun Dizzy Gillespie presidenttiehdokkaana kaavaili tulevaa hallitustaan, hän halusi Maxin titteliksi puolustusministerin sijasta nimenomaan sotaministerin…
Max Roachin levytysura alkoi huipulta, 19-vuotiaana Coleman Hawkinsin yhtyeessä. Sen jälkeen hän oli olennainen osa Charlie Parkerin kvintettiä ja Miles Davisin nonettia. Hän soitti rumpuja historian merkittävimmissä pianotrioissa Thelonious Monkin, Herbie Nicholsin ja Duke Ellingtonin kanssa; ja tietenkin konserttiäänitysten suurimmassa klassikossa Toronton Massey Hallissa Gillespien, Parkerin, Bud Powellin ja Charles Mingusin kanssa vuonna 1953.
Vuonna 1953 Max Roach myös perusti pitkäaikaisen oman kvintettinsä, jonka ensimmäinen trumpetisti oli Clifford Brown. Vielä 70 vuoden jälkeenkin sen ensimmäiset albumit kuulostavat jonkinlaiselta ikuiselta jazzin määritelmältä. Nuorena auto-onnettomuudessa kuollutta Brownia seurasivat trumpetisteina Kenny Dorham ja Booker Little. Myöhemmin Max luopui pianosta ja johti kvartettia, jonka trumpetisti oli Cecil Bridgewater.
Max Roach tunnettiin myös lukuisistä duolevytyksistään: kumppaneina pianisti Cecil Taylor; fonistit Archie Shepp ja Anthony Braxton; ja trumpetistit Gillespie ja Clark Terry.
Erikoinen viritelmä oli vuosikymmeniä toiminut kokonaan lyömäsoittimista koostunut eräänlainen rumpubigband nimeltään M’Boom – minusta musiikin historian kiehtovimpia klangeja.
Max Roach sävelsi monenlaisille kokoonpanoille sekakuoroa ja jousikvartettia myöten. Kansalaisoikeustaistelun aktiivivuosina hänen tärkeänä äänitorvenaan oli vokalistivaimo Abbey Lincoln.
Mutta ei hän oikeastaan tarvinnut ketään. Sanoisin, että Max teki ensimmäisenä uskottavaa ohjelmamusiikkia yksinäiselle rumpusetille: ”For Big Sid”, ”Papa Jo”, ”South Africa Goddam”.
Meidän sukupolvellamme oli tilaisuus kuulla Maxia muutamaan kertaan elävänäkin, mutta vielä hienompaa on, että hänen elämänsä (1924–2007) sattui kokonaan modernin äänitystekniikan aikakaudelle. Jazzin rytmejä ja lyömäsoitinten sävyjä ei nuottipaperi olisi kyennyt välittämään.