Ei ulkopolitiikka mitään rakettitiedettä ole
Suomella on periaatteessa varsin kelvollisia ehdokkaita seuraavaksi tasavallan presidentiksi. Neljästä kärkiehdokkaasta – Pekka Haavisto, Olli Rehn, Alexander Stubb, Jutta Urpilainen – kaikki ovat poliittisesti ansioituneita sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Kärkiehdokkaista ainoastaan Jussi Halla-ahon poliittiset ansiot kansainvälisellä tasolla ovat varsin rajalliset (EU-parlamentin jäsenyys 2014-2019).
Kärkiehdokkaista Pekka Haaviston ja Alexander Stubbin poliittinen kokemus tukee suorimmin tasavallan presidentin tärkeintä tehtävää: johtaa Suomen ulkopolitikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Molemmat heistä ovat toimineet useampia vuosia (Haavisto 4 vuotta, Stubb 3 vuotta) ulkoministerinä ja Stubb vielä vuoden pääministerinä. Pääministerivuotensa johdosta pelkkien ministerivuosien perusteella arvioituna Stubb on paremmin valmistautunut presidentin tehtävään kuin Haavisto.
Haavisto on kuitenkin Stubbiin verrattuna perusteellisemmin perehtynyt Suomen viimeaikaisiin ulkopolittisiin linjauksiin, tärkeimpänä niistä Nato-prosessi ja sen taustat. Mutta kyllähän vastaava sisäpiiritieto pitkälti löytyy ulko- ja puolustusministeriöistä. Joten uusi tasavallan presidentti, olipa hän kuka tahansa, ei tässä suhteessa jää tietoa vaille, vaan kyllä häntä ”briifataan” aina tarvittaessa.
Ulkoministerin rooli ulkopolitiittisen linjan muotoilussa ja toteutuksessa voi varmaan vaihdella riippuen presidentistä, pääministeristä ja ulkoministeristä. Arvelen kuitenkin, että yleisesti ottaen tasavallan presidentti ja pääministeri ovat enemmän vastuussa ulkopoliittisen linjan määrittelyssä ja ulkoministeri on tärkeä toimija sen toteutuksessa. Esimerkiksi uskon, että presidentti Sauli Niinistöllä ja pääministeri Sanna Marinilla oli päävastuu Suomen Natoon liittymisprosessin muotoilusta ja sen toteutuksessakin (esim. Ruotsin taivuttelu Nato-kannalle, Biden-yhteydet), kun taas Haavisto toteutti päätettyä linjausta ilmeisen hyvin ulkoministerin roolissaan.
Ei ulkopolitiikka kuitenkaan mitään rakettitiedettä ole, jota terveen ajattelu- ja harkintakyvyn omaava ihminen ei kykenisi hoitamaan. Esimerkiksi USA:n presidentiksi on edennyt varsin olemattoman ulkopoliitisen kokemuksen omaaavia henkilöitä (mm. Barack Obama). Vaikka ulkopolitiikkan osuus USA:n presidentin tehtäväkuvassa on paljon pienempi kuin Suomen presidentin, kyllä supervallan ulkopolitiikan johtaminen on vaativampaa kuin Suomen.
Tosin pienen Suomen ulkopolitiikka ei kestä suuria mokia siinä määrin kuin supervallan (esim. USA:n hyökkäys Irakiin vuonna 2003). Presidentti Tarja Halosen johdolla vuonna 2011 tehty päätös liittyä Ottawan sopimukseen ja sen mukaisesti luopua jälkiväkimiinojen käytöstä, valmistuksesta ja varastoinnista, on esimerkki merkittävästä ulko- ja puolustuspoliittisesta mokasta (Ilta-Lehti 1.3.2022, ”Oliko jalkaväkimiinat kieltävä Ottawan sopimus virhe Suomelle? ’Meille jäi mustapekka käteen’”). Siinä presidentti Halosen idealismi syrjäytti huolen Suomen turvallisuudesta.
Tietysti globaali huoli jalkaväkimiinojen tappamsta ja vammauttamista siviileistä ja lapsista on täysin aiheellinen, mutta Suomen liittyminen Ottawan sopimukseen ei auta vähentämään näitä tapauksia piirunkaan vertaa. Sen sijaan se vaikeutti ja kenties edelleen vaikeuttaa Suomen puolustautumista ainoan mahdollisen vihollisen, Venäjän, hyökkäystä vastaan. Vaikka puolutusvoimien mukaan jalkaväkimiinat on voitu korvata muilla kyvyyksillä, ne ovat kalliimpia ja siten osaltaan vähentävät mahdollisuuksia kehittää muita kyvyyksiä. Ukrainan sota myös herättää kysymyksen, että onko tarvittaessa jalkaväkimiinoja korvaavia kyvyyksiä yhtä helppo hankkia tai valmistaa kuin miinoja ja ovatko ne yhtä joustavia käyttää kuin miinat sotatilanteen mukaan. Alikersattina vuodelta 1968 osaan vain kysyä ja ihmetellä, mutta en vastata.
Ratkaisevampaa kuin ulkopoliittinen kokemus on presidenttiehdokkaiden arvot, maailmankuva ja persoonallisuus. Tarve välttää suuria ulkopolittisia mokia korostaa tasavallan presidentin harkintakykyä ja reaalismin tajua.
Kärkiehdokkaista Pekka Haaavisto on Tarja Halosen tavoin idealistinen ”maailman parantaja”. Heitäkin tarvitaan mutta ei välttämättä Suomen presidentiksi. HS:n vaalikoneen mukaan Haavisto on jokseenkin eri mieltä väitteen ”Politiikkojen on asetettava Suomen ja suomalaisten etu kaiken muun edelle” ja joka Ylen-vaalikoneen mukaan on täysin samaa mieltä väitteen ”Suomi tarvitsee kaikenlaisia maahanmuuttajia” eli esimerkiksi myös rikollisia. Haaviston vaalikonevastauksissa on myös taktikoinnin (eli muunnellun totuuden”) makua (HS, 16.11.2023).
Jussi Halla-aho talousajattelussaan näyttää olevan varsin oikealla ja muilta arvoiltaan antivihreä ja arvokonservatiivi. Hänen suorastaan inhorealistiset huomiot ovat virkistäviä, vaikka ei olisikaan niiden kanssa samaa mieltä.
Olli Rehn on taustapuolueensa Keskusta-liberaali, joka on varsin keskellä sekä talousajattelunsa että muiden arvojensa suhteen. Häntä voidaan pitää piilokärkenä, jonka iskua odotetaan jos se on tullakseen.
Alexander Stubb on kolmen pointin mies joka yhtäältä on kansainvälinen, kielitaitoinen ja sosiaalisesti taitava ja toisaalta moititaan itsekeskeiseksi, pintapuoliseksi ja harkitsemattomaksi. Hän tuntuu olevan liian herkästi innostuva ihminen presidentin tehtävään. Stubbin esiintyminen Rukan maailmancupin kilpailujen yhteydessä Suomen hiihtomaajoukkueen asussa on pieni, mutta kuvaava, esimerkki tästä: aina ei asioita tule ajateltua loppuun saakka etukäteen.
Kärkiehdokkaiden joukossa Jutta Urpilainen edustaa selvimmin vasemmistolaista ajattelua. Jos Lea Lavenin hitti-iskelmän vuodelta 1979 nimeä on sopivaa vielä käyttää, Urpilainen voi luonehtia itseään sen sanoitusta mukaillen ”Mä olen rotunainen/Kenties erilainen/Kuin nuo neljä muuta/Jotka tuntenut sä oot/ Mä olen rotunainen/Ihan hyvänlainen.” Jutta Urpilaisen viivyttely asettumisessaan presidenttiehdokkaaksi vaikuttaa kylläkin hänen EU-komissaarityön tärkeyden ylikorostukselta. Kun kaikki muut ehdokkaat kykenivät irrottautumaan presidenttikampanjaan (Olli Rehn ja ilmeisesti Alexander Stubb jopa virkavapaina), miksei Urpilainen? Joka tapauksessa hän joutuu lähtemään kampanjaan pitkältä takamatkalta verrattuna noihin neljään muuhun.
